Pentujuttuja

Kun Kiela alkoi olla "siinä iässä", halusimme teetättää sillä pentuja. Kielan luonne on hieno, joten oli selvää, että jos taloommme tulee toinen koira, on se oleva Kielan pentu. Sulhaseksi valitsimme Aatun (Pukranvaaran Muohta Luhkka), joka omistajiensa mukaan on myös upealuonteinen, sylikoiran elkeitä omaava herrasmies.
	Niinhän siinä kävi, että syyskuun reissut tuottivat tulosta ja mammavalas rantautui rivitalomme lattialle! Vatsa kasvo ja kasvoi, Kielan olo kävi tukalaksi..
..kunnes 18.11.2006 alkoi tapahtua. Melkoisen nopsaan vauhtiin Kiela pyöräytti maailmaan 6 pentua. Koot vaihtelivat 180 grammasta aina tuonne 360 grammaan. Kolme poikaa ja saman verran tyttöjä. Ensikertalaiseksi Kiela hoiti synnytyksen hienosti, ihmisen apua ei tarvittu juuri ollenkaan. Ihan ensimmäisinä tunteina autoimme imetyshommassa, pennut eivät heti hoksanneet, mistä ruokaa tulee. Ja Kiela oli ilmeisen väsynyt pentuja opastamaan. Mutta pian kaikki sujui itsekseen.
	Kaikki olivat aluksi tummia väriltään. Olikin aikamoinen vaikeus erottaa pentuja sen vertaa toisistaan, että punnitustulokset olisivat realistisia. Pikkuhiljaa alkoi pieniä eroja löytyä, kenellä oli viiru otsassa, kenellä laikku leuassa. Kuka oli mahtavan iso poika, kuka taas pikkuisin tyttö. Merkit alkoivat selkeytyä parin viikon ikäisinä niillä pennuilla, joista tuli loppujen lopuksi mustia vaaleilla merkeillä. Riistat sitten olivatkin vaikeammin erotettavissa, värit vaihtuivat kummallisesti. Ja kun oli vielä ulkonakin jatkuva pimeä, sisällä aina keinovalo, ei semminkään värisävyihin meinannut eroja saada.
Alusten vaihdon ajaksi pennut laitettiin pyykikoriin odottelemaan. Siitä sakki tuntuikin pitävän, ilmeisesti läheisyys ja lämpö lohdutti ja rauhoitti. Muutoin, maailman salat alkoivat aueta silmien ja korvien myötä. Tutisevin jaloin tehdyt tutkimusmatkat pentulaatikon toiseen päähän tuottivat ilmeisiä ahaa-elämyksiä: ehkäpä koko maailma ei olekaan emon massukarvoissa?!
	Tutkailtuaan pidemmälle pentulaatikon sisällystä pennut keksivät Lelut! Sählypallo, vinkulelut, paperitötteröt, kaikki olivat kiinnostavia, jos alkuun vielä pelottaviakin. Yhtäkaikki, elämän salat alkoivat seljetä ja maailma laajeta. Ruoka ei tarkoittanutkaan enää yksinomaan tissiä, leikkialue oli enemmänkin kuin pentulaatikko. Se oli koko talo, kaikki huoneet ja tilat! Ainoa este suurille tutkimusmatkailijoille oli ihminen, joka sulki huoneitten ovet, jätti tylysti huomioimatta kirkuvan pentulauman aitauksessaan, unohti pennut ja läksi Kiela-mamman kanssa ulos.
Onneksi mamma kuitenkin joskus tuli pelastamaan ja antautui höykkyytettäväksi. Ja sen tilaisuuden pennut kyllä käyttivät hyväkseen!
	Pian tulimme kuitenkin siihen tilanteeseen että pennut lähtivat uusiin koteihinsa. Ensin Tuohi ja Tähti, sitten Tuhka ja Tähkä. Lopuksi Tuisku ja Tih.. hetkinen, eihän Tihku mihinkään lähtenyt! Kiela olisi ehkä toisin halunnut, mutta tämä pikkuriiviö jäi meille, sulostuttamaan niin meidän ihmisten kuin loppupelissä Kielankin elämää. Kaikesta huolimatta, Tihku on Kielalle tärkeä kaveri mummolan orava- ja hiirijahdissa!