2. LUKU

 

PERINTEISIÄ VASTAVÄITTEITÄ

 

Vuosisatojen ajan tiettyjä Uuden Testamentin tekstejä on käytetty väärin tukemaan asemaan perustuvia/hierarkkisia johtajuusrakenteita seurakunnissa. Sellainen väärinkäyttö on aiheuttanut aikamoista vahinkoa Kristuksen ruumiille.

Kuten näimme edellisessä luvussa, Uusi Testamentti painottaa palvelutyössä ja johtajuudessa ”tekemistä” ja ”toimimista” pikemmin kuin ”virkaa” ja ”asemaa”. Itse asiassa alkuseurakunnassa ei ollut sellaisia asioita kuin ”seurakuntavirat”.

Käsitys asemaan perustuvasta/hierarkkisesta auktoriteetista johtuu osittain tiettyjen Raamatun kohtien vääristä käännöksistä ja vääristä tulkinnoista. Näihin vääriin käännöksiin ja tulkintoihin ovat vaikuttaneet kulttuurista johtuvat ennakkoluulot. Sellaiset ennakkoluulot ovat sotkeneet Raamatun kielen alkuperäisen merkityksen. Ne ovat muuttaneet yksinkertaiset sanat raskaasti värittyneiksi kirkollisiksi arvonimiksi.

Kuitenkaan näillä arvonimillä ei ole luonnollista maaperää Raamatussa. Niinpä on tarpeellista lukea Uutta Testamenttia uudestaan alkuperäiskielellään ymmärtääkseen kunnolla tiettyjä tekstejä. Katsaus alkuperäiseen kreikan kieleen antaa selvän käsityksen esimerkiksi seuraavista asioista:

 

·        Piispat ovat yksinkertaisesti suojelijoita (episkopoi), eivät korkeita kirkollisia virkamiehiä

·        Pastorit ovat huolenpitäjiä (poimen), eivät ammattisaarnaajia

·        Diakonit ovat palvelijoita (diakonos), eivät papistoa

·        Vanhimmat ovat viisaita vanhoja miehiä (presbyteros), eivät seurakunnan virkamiehiä.

 

Onneksi yhä useammat Uuden Testamentin tutkijat ovat ymmärtäneet, että Uuden Testamentin ”johtajuusterminologia” kuvailee erityisiä tehtäviä pikemminkin kuin muodollisia virka-asemia seurakunnissa.

Seuraavaksi esittelen luettelon yleisiä vastaväitteitä tälle ajatukselle, että johtajuus seurakunnassa ei perustu virkoihin ja arvoasemiin eikä ole hierarkkista. Jokaista vastaväitettä seuraa selkeä vastaus.

 

Vastaväitteitä Apostolientekojen ja Paavalin kirjeiden pohjalta

 

(1)   Eivätkö Ap.t. 1:20, Room. 11:13, 12:4 ja 1. Tim. 3:1,10,13 puhu seurakuntaviroista?

Sana ”virka” kaikissa näissä kohdissa on harhaanjohtava. Sillä ei ole vastinetta alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä. Itse asiassa emme löydä mistään kohdasta kreikankielistä Uutta Testamenttia vastinetta sanalle ”virka”, kun puhutaan palvelutehtävästä, tehtävästä tai seurakunnan johtajasta. Kreikkalaista ”virkaa” tarkoittavaa sanaa käytetään vain viittaamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen hänen ylipapillisessa virassaan (Hepr. 5-7). Sitä käytetään myös viittaamaan leeviläiseen pappeuteen (Luuk.1:8).

Vuoden 1938 Raamatun käännös kääntää Room. 11:13 seuraavasti ”…pidän minä virkaani kunniassa”, mutta kreikan sana, joka on käännetty ”viraksi”, tarkoittaa palvelua, ei virkaa. Parempi käännös olisi ”…pidän minä palvelutehtävääni (diakonia) kunniassa”.

Samalla tavoin Room. 12:4 on hyvä kääntää: ”…kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä (praksis).” Kreikan sana praksis tarkoittaa tekemistä, käytäntöä tai tehtävää pikemminkin kuin virkaa tai asemaa. Tässä kohdassa englanninkieliset käännökset NIV ja NASB (samoin kuin suomalaiset käännöksetkin, suom huom.) ovat huomioineet tämän.

1. Tim. 3:1 sanoo seuraavaa v. 1938 käännöksen mukaan: ”…jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan…”, mutta tarkempi käännös muotoilisi sen näin: ”…jos joku haluaa kaitsea seurakuntaa…”

 

(2) Eikö Paavalin luettelo seurakunnan kaitsijan ja seurakuntapalvelijoiden ominaisuuksista pastoraalikirjeissä eli 1. Tim. 3:1-7:ssä ja Tit. 1:7-9:ssä osoita, että vanhimmat ovat viranhaltijoita?

Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Titukselle nimitettiin ”pastoraalikirjeiksi” vasta 1700-luvulla (”Pastoral Letters”,Dictionary of Paul and His Letters, InterVarsity Press). Tämä on kuitenkin harhaanjohtava nimitys.

Timoteus ja Titus eivät olleet pastoreita! He olivat apostolisia työtovereita, jotka olivat enimmäkseen liikkeellä. He viettivät vain tilapäisesti pidemmän ajan yhdessä paikassa. (Paavali esimerkiksi lähetti Tituksen Kreetalle ja Timoteuksen Efesoon vahvistamaan noita seurakuntia ja selvittämään paikallisia ongelmia.)

Koska Timoteus ja Titus olivat kiertäviä seurakuntien perustajia, Paavali ei koskaan kutsunut heitä paimeniksi tai vanhimmiksi. Nämä miehet olivat osa Paavalin apostolista rinkiä – rinkiä, joka tunnettiin matkustamisestaan (Room. 16:21, 1. Kor. 16:10, 2. Kor. 8:23, 1. Tess. 1:1, 2:6, 3:2, 2. Tim. 2:15, 4:10).

Kaikki, mitä Timoteuskirjeissä ja Tituksessa on kirjoitettu, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta. Se todellakin selittää joitain eroja näiden ja Paavalin muiden kirjeiden välillä. Timoteus- ja Tituskirjeistä puuttuu kokonaan ruumiskielikuva. ”Veljet” mainitaan vain silloin tällöin eikä yhteisöllistä palvelutehtävää korosteta paljon.

Sen lisäksi emme löydä näistä kirjeistä mitään mikä muistuttaisi orastavaa katolilaisuutta. Jumalan Henki ja Hänen lahjansa mainitaan. Johtajien ymmärretään saavan tunnustusta esimerkkinsä eikä minkään aseman kautta.

Olemme siis nähneet näissä teksteissä todellisen kaitsijan oleellisia ominaisuuksia eikä listaa pätevyysvaatimuksista johonkin virkaan, joka voidaan kynällä rastia täytetyksi.

Kaikkien näiden ominaisuuksien yhteenvetona on hengellinen luonteenlaatu ja uskollisuus, moraalinen suoraselkäisyys ja vastuullisuus, jumalisuus ja vakaus. Paavalin luettelot palvelivat Timoteusta ja Titusta vain osviittana auttaen heitä tunnistamaan ja vahvistamaan kaitsijat niissä seurakunnissa, joiden kanssa he työskentelivät (1. Tim.5:22, Tit. 1:5).

Lisäksi näiden tekstien kreikankielinen sävy puhuu toiminnasta pikemmin kuin byrokratiasta. Paavali ei itse kutsu kaitsijaa viranhaltijaksi. Hän kutsuu sitä ”jaloksi tehtäväksi” (1. Tim. 3:1). Edelleen Paavali käyttää myös toiminnallista kieltä, kun hän kehottaa kunnioittamaan niitä vanhimpia, jotka ”hoitavat hyvin” ja jotka ”tekevät työtä” opetuksessa (1. Tim. 5:17).

Siksi on puhdasta mielikuvitusta yhdistää näiden tekstien kaitsijat nykyajan seurakuntien ”virkamiehiin” – kuten nykypäivän pastoriin. On puhtaasti kyse meidän taipumuksestamme lukea omat järjestökäytänteemme Uuteen Testamenttiin. Se on seurausta kulttuurimme opitusta viitekehyksestä, jonka tuomme mukaan tekstiin eikä mistään muusta. Lyhyesti sanottuna ”pastoraalikirjeitä”, samoin kuin Paavalin muitakin kirjeitä, hallitsee toiminnallinen eikä virkaan perustuva kieli.

 

(3)   1. Kor. 12:28 sanoo: ”Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia

profeetoiksi, kolmansia opettajiksi…” Eikö tämä teksti kuvaa seurakuntavirkojen hierarkiaa?

Tämä kysymys on hyvä esimerkki taipumuksestamme lukea Raamattua ihmishierarkian tahraamin silmälasein. Kyseessä on erityisesti amerikkalainen heikkous, kun kaikki suhteet nähdään hierarkkisesti. Kun näemme Uudessa Testamentissa (kuten 1. Kor. 12:28:ssa) luettelon, emme näköjään voi olla yhdistämättä sitä hierarkiaan.

Vaikka me nykyajan länsimaalaiset ajattelemme organisaatiokaavioiden muodossa, Raamattu ei sitä kuitenkaan tee. On täysin perusteetonta olettaa, että jokaisen Raamatun luettelon takana on jonkinlainen hierarkia.

Hierarkian näkeminen Paavalin lahjaluettelossa 1. Kor. 12:28:ssa edustaa kulttuurista johtuvaa Paavalin väärin ymmärtämistä. Tässä tekstissä ei missään kohtaa puhuta auktoriteettirakenteista, joten emme voi päätellä hierarkiaa tekstistä. Pakotamme hierarkian tekstiin!

Luonnollisempi tapa lukea tämä kohta on ymmärtää järjestyksen heijastavan loogista tärkeysjärjestystä pikemminkin kuin hierarkkista järjestystä. Toisin sanoen järjestys heijastaa suurempaa lahjavarustusta seurakunnan rakentamiseen nähden (vrt. 1. Kor. 12:7,31; 14:4,12,26). Tämä tulkinta sopii hyvin siihen välittömään asiayhteyteen, jossa se esiintyy (1. Kor. 12-14).

Paavali tarkoittaa, että seurakunnan rakentamisen puitteissa apostolin palvelutehtävä on kaikkein perustavaa laatua olevin, koska apostolit synnyttävät seurakunnan ja ylläpitävät sitä sen syntymää edeltävässä kehitysvaiheessa. Apostolit muokkaavat maan ja kylvävät ekklesian siemenen. (Se siemen on Kristus.)

Koska apostolit laskevat seurakunnan perustuksen, he ovat myös ensimmäisiä (aikajärjestyksessä) seurakunnan rakentamisen työssä (Room. 15:19-20, 1. Kor. 3:10, Ef. 2:20). On mielenkiintoista, että vaikka apostolit asetetaan ensimmäisiksi seurakunnan rakentamisessa, he ovat viimeisiä maailman silmissä – Matt. 20:16, 1. Kor. 4:9!

Profeetat esiintyvät toisena Paavalin luettelossa. Tämä ilmaisee sen, että heidän arvonsa seurakunnan rakentamiselle tulee välittömästi apostolien jälkeen. Profeetan tehtävää ympäröi valtava määrä sekaannusta (ja väärinkäyttöä).

Lyhyesti sanottuna profeetat varustavat seurakunnan visiolla. He antavat hengellistä rohkaisua. Kuten apostolitkin, profeetat avaavat Jumalan nykyisen ja tulevan päämäärän salaisuutta (Ap.t. 15:32, Ef. 3:4-5). He myös kitkevät pois rikkaruohot, jotta seurakunta voi kasvaa esteettä.

Opettajat mainitaan kolmantena. Heidän lahjansa arvo seurakunnan rakentamiselle tulee profeettojen jälkeen seuraavaksi. Opettajat laittavat seurakunnan vahvalle opilliselle perustalle. He antavat opetusta Jumalan teistä ja tavoista. He myös ohjaavat pyhiä vaikeiden aikojen läpi.

Jatkaaksemme kielikuvaa opettaja kastelee siemenen ja lannoittaa maan, jotta seurakunta voisi kukkia ja kukoistaa. Jos tarkastelemme opettajaa aikajärjestyksestä käsin, opettajat rakentavat seurakuntarakennuksen sen jälkeen kun apostolit ovat pystyttäneet pohjakerroksen.

Tämä tulkinta 1. Kor. 12:28:sta seuraa Paavalin ajatuksenjuoksua paljon paremmin kuin hierarkkinen käskytysrakenne, jossa apostolit ”pompottavat” profeettoja – ja profeetat opettajia. Se tuo myös esiin tärkeän hengellisen periaatteen: hierarkkisen auktoriteetin puuttuminen ei merkitse tasa-arvoista lahjavarustusta!

Vaikka Uusi Testamentti vakuuttaa, että kaikilla on lahjansa ja palvelutehtävänsä, se myös osoittaa, että Jumala jakaa lahjansa eri tavoin (1. Kor. 12:4-6). Jokainen lahja on arvokas Kristuksen ruumiille, mutta jotkut lahjat ovat suurempia kuin toiset eri elämänalueilla (Matt. 25:14-15, 1. Kor. 12:22-24,31; 14:5).

Tämä ei tarkoita, että ne, joilla on suuremmat lahjat, ovat suurempia auktoriteetiltaan (tai arvoltaan) jossain muodollisessa mielessä. Jumala on kutsunut jokaisen meistä erilaiseen tehtävään ja joillakuilla on suurempia lahjoja eri tehtäviin.

Jotkut on kutsuttu esimerkiksi seurakunnan perustajan työhön. Toiset on kutsuttu paikalliseen evankeliointiin. Joillakin toisilla on lahja osoittaa armollisuutta. Kaikilla on erilaiset lahjat ja erilaiset vastuutehtävät. Jotkut kantavat suurempaa vastuuta kuin toiset (Room. 12:6, Ef. 4:7).

Lahjojemme alueella jokainen jäsen on korvaamaton seurakunnan rakentamiselle – jopa ne jäsenet, joiden lahjat eivät ole ulkoisesti vaikuttavia (1. Kor. 12:22-25). Siksi jokainen kristitty Herran huoneessa on vastuussa lahjojensa käyttämisestä ja lisäämisestä. Meitä kaikkia varoitetaan piilottamasta niitä pelon alle (Matt. 25:25).

Lyhyesti sanottuna ajatukselta, että 1. Kor. 12:28 ilmaisee jonkinlaista seurakuntahierarkiaa, puuttuu perusteet. Teksti puhuu suuremmasta lahjavarustuksesta ja viittaa seurakunnan rakentamisen aikajärjestykseen. Se ei ilmaise kirkkohierarkian nokkimisjärjestystä tai auktoriteettiportaita, joita kristityt voivat kiivetä!

 

(4) Eivätkö Ap.t. 20:28, 1. Tim. 5:17, 1. Tess. 5:12 ja Hepr. 13:7,17,24 sano, että vanhimmat ”johtavat” seurakuntaa?

Sana johtaa näissä teksteissä ei sovi yhteen muun Uuden Testamentin kanssa. Sille ei löydy vastaavuutta kreikkalaisesta tekstistä. Tässä on jälleen yksi tapaus, jossa tietyt käännökset ovat sekoittaneet tämän päivän lukijan käyttämällä nykypäivän kulttuuriin sopeutunutta uskonnollista terminologiaa.

Käsitelläänpä kutakin yllämainittua kohtaa. Sana ”johtaa” on käännetty kreikan sanasta hegeomai. Se tarkoittaa yksinkertaisesti ohjata tai mennä edellä. Heprealaiskirjeen käännöksessään Uuden Testamentin tutkija F.F. Bruce kääntää hegeomain ”ohjaamiseksi” (The Epistle to the Hebrews, NICNT, Eerdmans). Näillä kohdilla on merkitys ”ne, jotka ohjaavat teitä” pikemminkin kuin ”ne, jotka johtavat teitä”.

1. Tess. 5:12:ssa sana ”johtaja” on käännetty kreikan sanasta proistemi. Sillä on merkitys seisoa edessä, valvoa, vartioida ja huolehtia. Uuden Testamentin tutkijat, kuten F.F. Bruce ja Robert Banks selittävät, ettei tällä termillä ole virkatittelin muodollista voimaa, koska sitä käytetään partisiippi- eikä substantiivimuodossa. Se on myös asetettu toiseksi kahden muun partisiipin väliin, jotka eivät liity virkoihin (F.F. Bruce, 1 & 2 Thessalonians, WBC, Word; Robert Banks, Paul’s Idea of Community, Hendrickson).

Bruce kääntää 1. Tess. 5:12-13:n seuraavasti: ”Nyt pyydämme teitä veljet tunnistamaan ne, jotka tekevät paljon työtä teidän keskuudessanne ja huolehtivat teistä Herrassa ja opastavat teitä, ja arvostamaan heitä hyvin korkealle rakkaudessa heidän työnsä tähden.” Sama sana (proistemi) esiintyy 1. Tim. 5:17:ssä. Se on myös käännetty väärin ”johtamiseksi” englanninkielisissä v. 1611 ja NASB käännöksissä (samoin kuin vuoden 1992 suomennoksessakin, suom. huom). Lisäksi Ap.t. 20:28:ssa kreikkalainen teksti sanoo, että vanhimmat ovat lauman ”en” (joukossa) eivätkä sen ”yläpuolella” (kuten v. 1611 englanninkielisessä raamatunkäännöksessä).

Samalla tavoin Paavalin lause, että kaitsijoiden tulee ”hallita” (proistemi) oman kotinsa hyvin” 1. Tim. 3:4-5:ssä ei puhu heidän kyvystään käyttää valtaa. Se viittaa heidän kykyynsä kantaa vastuuta toisten ohjaamisesta ja ravitsemisesta. Koti on paikka, missä ihmisen luonnetta koetellaan ankarimmin. Tästä syystä Paavali viittaa siihen kaitsijan luonnekuvauksessaan.

Kaikissa näissä kohdissa perusajatuksena on huolenpito eikä määräily, valvominen eikä ylivalta, helpottaminen eikä saneleminen, ohjaaminen eikä hallitseminen.

Kreikankielinen teksti välittää kuvan henkilöstä, joka seisoo lauman joukossa, suojelee sitä ja huolehtii siitä (niin kuin johtaja-palvelija tekisi). Se tuo mieleen paimenen, joka vartioi lampaita, muttei sellaista, joka ajaa niitä takaapäin tai hallitsee niitä ylhäältä käsin!

Yhä uudestaan apostolinen opetus osoittaa johdonmukaisesti, että Jumalan ajatus seurakunnan johtajuudesta on ristiriidassa niiden tavanomaisten johtajuusroolien kanssa, jotka perustuvat johtajavaltaiseen hallintamalliin.

 

(5) Eikö Room. 12:8 opeta, että Jumala antaa joillekin uskoville johtamisen armolahjan

seurakunnassa? Paavalihan sanoo: ”…joka on johtaja, johtakoon toimellisesti…”

Vuoden 1611 englanninkielinen käännös (samoin kuin suomalaiset käännöksetkin, suom. huom.) käyttää sanaa ”johtaa” tässä kohdassa, mutta tässä esiintyvä kreikan sana on proistemi. Tämä sana kuvaa henkilöä, joka ohjaa ja antaa apua toisille. Se ei viittaa henkilöön, joka hallitsee tai kontrolloi muita.

Tämä teksti olisi parempi kääntää: ”…joka vartioi ja pitää huolta, tehköön sitä tarmokkaasti…” Paavali ajattelee tässä selvästikin vilpitöntä kaitsemista pikemminkin kuin diktaattorimaista hallitsemista.

 

(6) Eivätkö Ap.t. 14:23 ja Tit. 1:5 opeta, että vanhimmat asetetaan virkaansa ja siten anna ymmärtää, että heillä on seurakuntavirka?

Apostolisen tunnustamisen (nimittämisen) mainitseminen sopii vähintään yhtä hyvin toiminnalliseen ajattelutapaan kuin asemaan perustuvaan tulkintaan. Tit. 1:5:ssä kreikan sana kathistemi on käännetty oikein verbillä ”asettaa”.

Ap.t. 14:23:ssa kreikan sana on kheirotoneo. Se tarkoittaa ”ojentaa käsi”. Molemmat termit merkitsevät niiden tunnustamista, jotka muut ovat jo tunnustaneet. Näin näitä sanoja käytetään 1. vuosisadan kirjallisuudessa myös Uuden Testamentin ulkopuolella.

Lisäksi ei ole olemassa vähäisintäkään tekstitodistusaineistoa tukemaan sitä ajatusta, että raamatullinen tunnustaminen antaa auktoriteettia. Paavali ei koskaan antanut tietyille ihmisille auktoriteettia muiden seurakuntalaisten yli. Pyhä Henki saa aikaan kaitsijat (Ap.t. 20:28). Vanhimmat ovat olemassa seurakunnassa jo ennen kuin heidät tunnustetaan ulkonaisesti.

Apostolinen tunnustaminen vain tekee julkiseksi sen, minkä Henki on jo saanut aikaan. Kätten päälle paneminen on yhteyden ja vahvistamisen merkki. Se ei ole erityisen armon tai välitetyn auktoriteetin merkki. Siksi on suuri virhe sekoittaa raamatullinen tunnustaminen kirkolliseen virkaan vihkimiseen. Kätten päälle paneminen ei oikeuta uskonnon spesialisteja tekemään sellaista, mitä vähäisemmät kuolevaiset eivät voi tehdä!

Sen sijaan raamatullisessa tunnustamisessa seurakunta vain vahvistaa ulkoisesti ne, joita Pyhä Henki on jo kehottanut tiettyyn tehtävään. Se on näkyvä todistus, joka tunnustaa julkisesti ne, joilla ”on kaikki tarpeellinen”.

Nykypäivän kotiseurakunnissa julkinen tunnustaminen muodostaa jonkinlaisen Troijan hevosen. Jotkut eivät vain pysty kestämään tunnustusta. Se paisuttaa heidän egoaan. Arvonimi nousee päähän. Vielä pahempaa on, jos se saa jotkut kontrolloimaan toisia.

Meidän on muistettava, että 1. vuosisadalla seurakuntien perustajat tunnustivat kaitsijat julkisesti (Ap.t. 14:23, Tit. 1:5). Siksi on heidän vastuullaan arvioida oikea aika ja tapa tunnustaa kaitsijat. (Nykyisten kotiseurakuntien pitäisi lukea tuo lause uudestaan!)

Kaitsijoiden tunnustamista – sitten kun he ilmaantuvat – ei pitäisi pakottaa mihinkään tiukkaan muottiin. Jotkut seurakuntien perustajat tunnustavat kaitsijat suoraan. Toiset tekevät sen hiljaisesti. (Tässä suhteessa Raamattu ei tue itse nimitettyjä tai seurakunnan nimittämiä vanhimpia.)

Asian ydin on siinä, että kun liitämme vanhimpien tunnustamiseen erityisiä seremonioita, lupia, pappistutkintoja, äänestyksiä jne., teemme sellaista, mistä Raamattu ei puhu mitään.

On hyvä pitää mielessä, että vanhimpien tunnustamisen periaate on olemassa Uudessa Testamentissa, mutta tapa on avoin. Se on aina dynaamisen toiminnan tunnustamista eikä muuttumattoman viran täyttämistä.

Sen lisäksi olemme turvallisella raamatullisella maaperällä, jos ei-paikalliset seurakunnan perustajat, jotka tuntevat seurakunnan hyvin, tunnustavat vanhimmat. Tämä suojaa seurakuntaa paikallisten, itse nimitettyjen johtajien kontrolloinnilta ja manipuloinnilta. Vanhimpien nimittäminen millään muulla tavalla tarkoittaa ajelehtimista raamatullisten rajojen ulkopuolelle.

 

(7) Eikö Paavali käytä sanaa ”apostoli” virkanimenä puhuessaan itsestään?

Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan, useimmat Paavalin kirjeet vahvistavat, että hän ei ole virka-apostoli. On totta, että Paavali toistuvasti ilmoittaa erityisen tehtävänsä kirjeidensä tervehdyksissä: ”Paavali, Jeesuksen Kristuksen apostoli”. Mutta hän ei kertaakaan kutsu itseään ”apostoli Paavaliksi”.

Tässä on merkityksellinen ero. Edellinen on kuvaus erityistehtävästä, joka perustuu jumalalliseen toimeksiantoon. Jälkimmäinen on virallinen arvonimi.

Emme löydä itse asiassa mistään kohdasta Uutta Testamenttia yhtään seurakunnan palvelutehtävää, jota käytettäisiin arvonimenä Jumalan palvelijoiden nimien edessä. Tittelinkipeiden kristittyjen on syytä miettiä tätä tosissaan!

 

(8) Eikö Ef. 4:11 puhu papistosta? Se sanoo: ”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi…”

Ei ollenkaan. Ef. 4 puhuu niistä lahjoista, jotka varustavat seurakunnan monimuotoiseen palvelutehtäväänsä (j. 12-16). Tässä tekstissä luetellut lahjat ovat oikeastaan lahjoilla varustettuja henkilöitä, jotka varustavat seurakunnan (j. 8,11). Ne eivät ole lahjoja, joita Pyhä Henki jakaa jokaiselle yksilölle tahtonsa mukaan (1. Kor. 12:11).

Toisin sanoen Ef. 4 ei puhu ihmisille annetuista lahjoista, vaan lahjoilla varustetuista ihmisistä, jotka on annettu seurakunnalle. Apostolit, profeetat, evankelistat ja paimenet/opettajat ovat ihmisiä, jotka taivaaseen astunut Herra on antanut seurakunnalleen sen muodostumiseksi ja rakentumiseksi.

Heidän päätehtävänsä on kannustaa uskovien yhteisöä ottamaan vastuuroolinsa. Heidän menestyksensä riippuu heidän kyvystään varustaa ja rohkaista pyhiä palvelutyöhön. Tällä tavalla Efesolaiskirjeen 4. luvun lahjat varustavat (kreikaksi katartismos=korjaavat tai valmistavat) ruumiin täyttämään Jumalan iankaikkisen suunnitelman.

Nämä taivaaseenastumisen jälkeiset lahjat eivät ole virkoja eivätkä virka-asemia. Kreikan kielessä ei ole määräistä artikkelia näiden termien yhteydessä. Ne puhuvat veljistä ja sisarista, joilla on erityislahjoja muiden seurakuntalaisten palvelutehtävien vaalimiseksi.

Apostolit tekevät seurakunnan mahdolliseksi synnyttämällä sen perustusta myöten. He auttavat sitä myös kävelemään omilla jaloillaan. (Käsittelemme apostolien tehtävää yksityiskohtaisemmin luvussa 5.)

Profeetat tekevät seurakunnan mahdolliseksi puhumalla sille Jumalan sanaa nykyhetkeen. He vahvistavat jokaisen jäsenen lahjat. He valmistavat seurakuntaa tuleviin koettelemuksiin.

Evankelistat mahdollistavat seurakunnan muotoilemalla evankeliumin saarnan kadotetuille. Paimenet/opettajat mahdollistavat seurakunnan vaalimalla sen hengellistä elämää Raamatun selittämisen kautta.

Sivumennen sanoen toiset pitävät paimenen ja opettajan palvelutehtäviä erillisinä, kun taas toiset näkevät ne saman palvelutehtävän eri ulottuvuuksina. Jälkimmäisen näkemyksen mukaan paimentaminen on tämän palvelutehtävän yksityinen puoli ja opettaminen julkinen puoli.

Efesolaiskirjeen 4. luvun palvelutehtävät (joita kutsutaan myös ”seurakunnan viideksi tärkeimmäksi palvelutehtäväksi”) eivät ole sama asia kuin seurakunnan johtajat. Apostolit, profeetat, evankelistat ja paimenet/opettajat saattavat olla vanhimpia tai sitten eivät ole.

Lyhyesti sanottuna Ef. 4:11 ei kuvaa palkattua papistoa, ammattimaista palvelutehtävää tai erityistä pappisvaltaa eikä kyseessä ole erityinen kristittyjen luokka. Samoin kuin Paavalin lahjaluettelo 1. Kor. 12:28:ssakin, Ef. 4 puhuu erityisistä tehtävistä eikä muodollisista asemista. 

 

(9) Eikö ”hallitsemisen” armolahjan mainitseminen 1. Kor. 12:28:ssa osoita, että alkuseurakunnassa oli virallisia johtajia?

Kreikan sana, joka on käännetty suomeksi ”hallita”, on kybernesis. Uuden Testamentin tutkijan Gordon Feen mukaan ”tämä sana esiintyy kolme kertaa LXX:ssä [kreikankielisessä Vanhassa Testamentissa], jossa sillä on merkitys antaa ’ohjausta’ jollekulle” (The First Epistle to the Corinthians, NICNT, Eerdmans).

Fee sanoo, että tämä sana on parasta kääntää ”ohjaamiseksi”. Todennäköisimmin se viittaa viisaiden neuvojen antamiseen seurakunnalle pikemminkin kuin yksilöille.

Siksi kirkollisen hallintojärjestelmän virallisen muodon sijoittaminen tähän sanaan on epäoikeudenmukaista ja kestämätöntä. Ainoa hallitseva ”herraus”, jonka ekklesia tuntee, on Jeesuksen Kristuksen puhdas herraus (Jes. 9:6)! Vaikka kaitsijat valvovat seurakuntaa, he eivät ”hallitse” sitä. Termi ”hallita” on siis huono sana kuvaamaan mitään armolahjaa seurakunnassa.

 

(10) Eikö Raamattu sano, että Timoteus oli ”vihitty Efesoksen seurakunnan ensimmäiseksi piispaksi ja Titus Kreetan seurakunnan ensimmäiseksi piispaksi”?

Tällaiset selitykset on joissain englanninkielisen v. 1611 käännöksen painoksissa niin kutsuttujen ”pastoraalikirjeiden” loppuliitteenä. Mutta ne eivät esiinny kreikankielisessä tekstissä. Englanninkielisen käännöksen kääntäjät ovat itse lisänneet ne.

Kuten olemme jo todenneet, Timoteus ja Tiitus eivät olleet ”piispoja”. Eivätkä he olleet pastoreita. He olivat Paavalin apostolisia työtovereita – seurakuntien perustajia (Room.16:21, 1. Kor. 16:10, 2. Kor. 8:23, 1. Tess. 1:1, 2:6, 3:2, 2. Tim. 2:15, 4:10).

On tärkeä ymmärtää, että monarkkinen episkopaatti (piispajärjestelmä) kehittyi kauan sen jälkeen kun Uusi Testamentti valmistui. Siitä syystä historialliset todisteet sen puolesta, että Timoteus ja Titus olivat ”ensimmäisiä piispoja” ovat aivan yhtä vähäisiä kuin väite, että Pietari oli Rooman ”ensimmäinen piispa”! Kaikki nämä olettamukset ovat ristiriidassa Uuden Testamentin kanssa. Ne ovat ihmisten keksintöjä, joilla ei ole perustaa Raamatussa.

 

(11) Ap.t. 15:22 mainitsee ”johtavat miehet veljien joukossa”. Eikö tämä viittaa hierarkkisen auktoriteetin olemassaoloon alkuseurakunnassa?

Vuoden 1611 englanninkielinen raamatunkäännös (samoin kuin suomalaiset käännöksetkin, suom. huom.) käyttää termiä ”johtavat miehet” – joka antaa tekstille ehkä hieman hierarkkisen sävyn. Kuitenkin kreikan sana hegeomai tarkoittaa yksinkertaisesti ”opastavaa” tai ”ohjaavaa”.

Tämä teksti korostaa sitä tosiasiaa, että Juudas ja Silas olivat kunnioitettujen veljien joukossa Jerusalemin seurakunnassa. He olivat vastuullisia miehiä – luultavasti vanhimpia. Tästä syystä Jerusalemin seurakunta valitsi heidät väliaikaisiksi viestinviejiksi Antiokiaan. Tästä jakeesta ei löydy hierarkiaa.

 

(12) Eikö Paavalin kielikuva Kristuksen ruumiista osoita, että auktoriteetti toimii hierarkkisesti? Eli kun käsi viestittää kädelle, sen täytyy ensin viestittää käsivarrelle. Käden on siis alistuttava käsivarrelle voidakseen totella Päätä.

Jokainen, joka on perillä ihmisen anatomiasta, tietää, että yllä oleva kuvaus heijastaa virheellistä ymmärrystä fyysisen kehon toiminnasta.

Aivot lähettävät suoria viestejä niihin kehon osiin, joita ne tahtovat ohjata ääreishermoston kautta. Pää siis ohjaa kaikkia kehon osia välittömästi ja suoraan. Se ei välitä impulssejaan käskytysjärjestelmän kautta, joka turvautuu muihin kehon osiin.

Pää ei käske kättä kertomaan jaloille mitä tehdä. Sen sijaan pää on yhteydessä koko kehoon. Tästä syystä ruumiskielikuvan oikea soveltaminen tuo esiin sen kaunistelemattoman totuuden, että seurakunnassa on vain yksi Auktoriteetti – Jeesus Kristus. Kaikki jäsenet ovat Hänen välittömän ja suoran ohjauksensa alaisia.

Tässä suhteessa Raamattu on täysin selvä opetuksessaan, että Jeesus Kristus on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä (1. Tim. 2:5). Vanhassa liitossa oli ihmisvälittäjiä, uusi liitto ei taas tiedä mitään sellaisesta. Uuden liiton alaisina emme tarvitse mitään välimiestä kertomaan meille, miten oppia tuntemaan Herraa. Kaikki, jotka ovat tämän liiton alaisia, voivat tuntea Hänet suoraan – ”pienimmästä suurimpaan” (Hepr. 8:6-11).

Kristuksen ruumis toimii oikealla tavalla keskinäisen alamaisuuden vaikutuksesta eikä hierarkkisen alistumisen kautta. (Tätä aihetta käsitellään perusteellisemmin seuraavassa luvussa.)

 

(13) Kaikilla fyysisillä ruumiilla on pää. Siksi jokainen paikallinen uskovien yhteisö tarvitsee pään. Jos sillä ei ole päätä, siitä tulee kaoottinen. Pastorit ovat paikallisseurakuntien päitä. He ovat pieniä päitä Kristuksen alaisuudessa.

Tämä ajatus on syntynyt langenneen ihmisen mielikuvituksesta eikä sille ole minkäänlaista raamatullista perustaa. Se on silkkaa fantasiaa! Raamattu ei koskaan viittaa kehenkään ihmiseen seurakunnan ”päänä”. Tämä arvonimi kuuluu yksinomaan Jeesukselle Kristukselle. Hän on jokaisen paikallisseurakunnan ainoa Pää. Siksi ne, jotka väittävät olevansa seurakuntien päitä, syrjäyttävät Jeesuksen Kristuksen johtajuuden!

 

Vastaväitteitä muiden Uuden Testamentin dokumenttien pohjalta

(1) Eikö Hepr. 13:17 käske meitä tottelemaan ja alistumaan johtajillemme, antaen ymmärtää, että seurakunnan johtajilla on virallista auktoriteettia?

Jälleen kerran katsaus kreikankieliseen tekstiin osoittautuu hyödylliseksi tässä. Sana, joka on käännetty ”olla kuuliainen” Hepr. 13:17:ssa, ei ole se tavallinen kreikan sana (hypakuo), jota yleensä käytetään kuuliaisuudesta Uudessa Testamentissa vaan sana peitho. Peitho tarkoittaa suostuttaa tai voittaa puolelleen. Koska tämä sana esiintyy passiivisessa muodossa Hepr. 13:17:ssä, teksti pitäisi kääntää: ”Antakaa johtajienne voittaa teidät puolelleen.”

Tämä on kehotus antaa painoarvoa seurakunnan perustajien (ja mahdollisesti paikallisten kaitsijoiden) ohjeille. Se ei ole kehotus totella heitä järjettömästi. Se merkitsee suostuttelukykyä vakuuttaa ja voittaa puolelleen pikemminkin kuin pakottamista alistumiseen. Kreikkalaisen tutkijan W.E. Vinen sanoin: ”kuuliaisuus [Hepr. 13:17:ssä] ei ole alistumista auktoriteettiin vaan seurausta suostuttelusta” (Vine’s Expository Dictionary of New Testament Words, Macdonald).

Samoin verbi, joka on suomeksi käännetty ”olla tottelevainen” tai ”totella” tässä jakeessa, on sana hypeiko. Sillä on merkitys antaa myöten, väistyä tai perääntyä niin kuin taistelun jälkeen antauduttaessa. Ne, jotka kaitsevat hengellisesti, eivät vaadi alistumista. Meidän on tunnustettava heidät ja oltava sopusoinnussa heidän kanssaan.

Meitä rohkaistaan myös olemaan epätavallisen puolueellisia sitä kohtaan, mitä tällaiset ihmiset sanovat – ei heidän ulkonaisen asemansa takia vaan heidän jumalisen luonteensa, hengellisen kypsyytensä ja uhrautuvaisen pyhien palvelemisensa vuoksi.

Hepr. 13:7:n sanoin meidän tulee ”seurata heidän uskoansa”, kun katselemme mitä tulosta heidän elämänsä on tuottanut. Näin toimimalla teemme heidän kaitsijan kutsumustehtävästään paljon helpompaa (j. 17).

 

(2) Raamattu opettaa, että niiden, jotka valvovat seurakunnan sieluja, on tehtävä tili Jumalalle. Eikö tämä merkitse, että näillä ihmisillä on auktoriteettia toisten yli?

Hepr. 13:17 sanoo, että ne, jotka kaitsevat, ovat tilivelvollisia Jumalalle tästä tehtävästä. Koska kaitsijat ovat hengellisesti kypsempiä ja heillä on kaitsemiseen tarvittavat lahjat, Jumala pitää heitä vastuussa veljistään ja sisaristaan huolehtimisesta. Mutta tekstissä ei ole mitään, mikä antaisi heille erityisen auktoriteetin toisten kristittyjen yli! (Katso edellistä kohtaa.)

Tilivelvollisuus Jumalan edessä ei ole sama kuin auktoriteetti. Kaikki uskovat ovat tilivelvollisia Jumalalle (Matt. 12:36, 18:23, Luuk. 16:2, Room. 3:19, 14:12, Hepr. 4:13, 13:17, 1. Piet. 4:5). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heillä olisi erityistä auktoriteettia toisten yli.

 

(3) Eikö Jeesus hyväksynyt virallisen auktoriteetin, kun hän käski opetuslapsiaan tottelemaan  kirjanoppineita ja fariseuksia, koska he istuivat ”Mooseksen istuimella”?

Ei ollenkaan. Se, mitä Jeesus sanoi kirjanoppineista ja fariseuksista, oli nuhtelua. Hän nuhteli heitä heidän käytännöstään ottaa itselleen opetusauktoriteetti, vaikka heillä ei ollut sellaista. Matt. 23:2 sanoo, että ”Mooseksen istuin on nyt kirjanoppineiden ja fariseusten hallussa” (v. 1992 suomennos).

Herramme vain paljasti, että kirjanoppineet ja fariseukset olivat itse itsensä nimittäneitä opettajia ja he olivat kaapanneet itselleen auktoriteetin ihmisten yli (Matt. 23:5-7, Luuk. 20:46). Hänen lausahduksensa oli huomio, ei hyväksyntä.

Herra teki harvinaisen selväksi, että ihmisten edessä teeskentelystään huolimatta kirjanoppineilla ja fariseuksilla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia (23:11-33). Itse asiassa he opettivat Mooseksen lakia, mutteivät totelleet sitä (j. 3,23).

Tässä valossa jaetta 3, joka sanoo ”sen tähden kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää…”, ei voida ymmärtää fariseusten auktoriteetin yleisenä hyväksymisenä. Tämä tulkinta on jyrkässä ristiriidassa seuraavan jakeen (j. 4) kanssa. Se on myös ristiriidassa kaikkien niiden kohtien kanssa, joissa Jeesus määrätietoisesti rikkoo fariseusten opetusta vastaan – ja käskee opetuslastensa tehdä samoin (Matt. 5:33-37, 12:1-4, 15:1-20, 16:6-12, 19:3-9 jne.)!

Sen sijaan jae 3 on tulkittava ”Mooseksen istuimen” valossa. ”Mooseksen istuin” on kirjaimellinen viittaus jokaisessa synagogassa olevaan erityiseen tuoliin, josta Vanhan Testamentin kirjoitukset luettiin (E.L. Sukenik, Ancient Synagogues in Palestine and Greece, British Academy).

Kun kirjanoppineet ja fariseukset istuivat ”Mooseksen istuimella”, he lukivat suoraan Vanhasta Testamentista. Koska Vanhalla Testamentilla on auktoriteettia, se mitä he lukivat tältä istuimelta oli sitovaa (lukijoiden tekopyhyydestä huolimatta). Tässä on Jeesuksen sanoman ydin. Jakeiden opetus on, että vaikka itsensä korottanut tekopyhä opettaja lukee Raamattua, niin sillä, minkä hän lukee Raamatusta, on auktoriteettia.

Siksi virka-auktoriteetin hyväksymisen projisointi Vapahtajan huulille Matt. 23:2-3:ssa on esimerkki Jeesuksen roomalaiskatoliseksi tekemisestä! Sellaisenaan se ei täsmää tekstin historiallisen yhteyden kanssa eikä anna oikeaa käsitystä evankeliumeista.

 

(4) Eikö kreikankielinen Uusi Testamentti tue ajatusta, että seurakunnassa on sekä papisto että

maallikot?

Kahtiajako papistoon ja maallikkoihin on traaginen virhelinja, joka on jatkunut läpi kristinuskon historian. Kuitenkin siitä huolimatta, että monet ovat menneet dogmatismin tietä puolustaakseen sitä, tälle kahtiajaolle ei löydy raamatullista oikeutusta.

Sana maallikko tulee kreikan sanasta laos. Se tarkoittaa yksinkertaisesti ”kansaa”. Laos pitää sisällään kaikki kristityt. Tämä sana esiintyy kolme kertaa 1. Piet. 2:9-10:ssä, missä Pietari viittaa ”Jumalan kansaan (laos)”. Se ei koskaan viittaa vain johonkin seurakunnan osaan Uudessa Testamentissa. Sillä ei ollut tätä merkitystä ennen kolmatta vuosisataa.

Termin ”papisto” juuret ovat kreikan sanassa kleros. Se tarkoittaa ”osa tai perintö”. Sanaa käytetään 1. Piet. 5:3:ssa, missä Pietari varottaa vanhimpia kaitsemasta ”herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne (kleros) tulleet”. Yllättävää kyllä tätä sanaa ei koskaan käytetä viittaamaan seurakunnan johtajiin. Samoin kuin laos, sekin viittaa Jumalan kansaan, sillä he ovat Hänen perintöosansa.

Uuden Testamentin mukaan kaikki kristityt ovat ”papistoa”(kleros) ja kaikki ovat ”maallikkoja” (laos). Me olemme kaikki Herran perintöosa ja Herran kansaa. Toisin sanoen Uusi Testamentti ei lopeta pappeutta. Se tekee kaikista uskovista pappeja!

Lyhyesti sanottuna Uuden Testamentin historiassa, opetuksessa tai sanastossa ei ole häivähdystäkään papisto/maallikko –jaosta. Tämä malli muodostaa väärän kahtiajaon. Se on uskonnollinen ihmiskeksintö, joka juontaa juurensa Raamatun ajan jälkeisestä maallisen ja hengellisen erottamisesta.

Maallisen ja hengellisen kahtiajaossa uskoa, rukousta ja palvelutyötä pidetään yksinomaan sisäiseen, hyvin pyhään maailmaan kuuluvina – maailmaan, joka on irrallaan koko elämästä. Tämä erottelu on kuitenkin täysin vieras Uuden Testamentin hengelle, missä kaiken pitäisi tuoda kunniaa Jumalalle, jopa jokapäiväisen elämämme (1. Kor. 10:31).

 

(5) Eivätkö seitsemän seurakunnan seitsemän enkeliä Ilmestyskirjassa ole perusteena yhden pastorin olemassaololle paikallisseurakunnassa?

Ilmestyskirjan kolme ensimmäistä lukua muodostavat hataran perustan ”yhden pastorin” –opille. Ensinnäkin viittaus näiden seurakuntien enkeleihin on arvoituksellista. Johannes ei anna meille mitään vihjettä heidän henkilöllisyydestään. Tutkijat eivät ole varmoja, mitä ne symboloivat. (Jotkut uskovat niiden viittaavan kirjaimellisiin enkeleihin. Toiset uskovat viestinviejien olevan ihmisiä.)

Toiseksi ”yhden pastorin” ajatukselle ei ole mitään vastaavuutta missään Uudessa Testamentissa. Eikä sieltä löydy yhtään tekstiä, joka vertaa pastoreita enkeleihin.

Kolmanneksi ajatus, että seitsemän enkeliä viittaa seitsemän seurakunnan ”pastoreihin” on suorassa ristiriidassa muiden Uuden Testamentin tekstien kanssa. Esimerkiksi Ap.t. 20:17 ja 20:28 kertovat meille, että Efesoksen seurakunnassa oli useita paimenia (pastoreita), ei vain yhtä. Tämä pitää paikkansa kaikkien 1. vuosisadan seurakuntien kohdalla, joilla oli vanhimpia. He olivat aina monikossa (katso Rethinking the Wineskin).

Siksi ”sola pastora” –opin ripustaminen yhden hämärän Ilmestyskirjan kohdan varaan on huolimatonta raamatunselitystä. Nykyiselle pastorijärjestelmälle ei löydy tukea Ilmestyskirjasta sen paremmin kuin muualtakaan Uudesta Testamentista.

 

Vastaväitteitä Vanhan Testamentin pohjalta

 

(1) 2. Moos. 18:ssa Mooses asetti päämiehiä alaisuuteensa johtamaan Jumalan kansaa. Eikö tämä ole raamatullinen malli hierarkkiselle johtamiselle?

Jos luemme tämän kertomuksen tarkasti, huomaamme, että tämän ajatuksen sai Jetro, Mooseksen appi, joka oli pakana (2. Moos. 18:14-27). Ei ole raamatullisia todisteita väittää, että Jumala hyväksyi ajatuksen. Itse asiassa Jetro itse myönsi, ettei hän ollut varma, tukisiko Jumala ajatusta (2. Moos. 18:23).

Myöhemmin Israelin matkoilla Herra ohjasi Moosesta toimimaan eri tavalla kaitsemisen suhteen. Jumala käski häntä valtuuttamaan vanhimpia auttamaan häntä vastuukuorman kantamisessa. On merkittävää, että Mooses valitsi ne miehet, jotka jo toimivat vanhimpina (4. Moos. 11:16).

Tämä strategia oli orgaaninen ja toiminnallinen, ja erosi huomattavasti Jetron monikerroksisesta johtajahierarkiasta.

 

(2) Eivätkö Vanhan Testamentin henkilöt Mooses, Joosua, Daavid, Salomo jne. osoita, että Jumalan täydellinen tahto on asettaa yksi johtaja kansalleen?

Ei, siitä ei ole kyse. Mooses ja joka toinen johtaja Vanhassa Testamentissa olivat Herran Jeesuksen Kristuksen esikuvia. He eivät olleet nykyisen yhden miehen –pastoraatin esikuvia, joka keksittiinkin vasta uskonpuhdistuksen aikana.

Tarkemmin sanottuna monarkkisen episkopaatin juuret johtavat katolilaisuuden alkuun Ignatius Antiokialaisen ja Cyprianus Karthagolaisen opetuksiin. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty laajalti ennen 3. ja 4. vuosisataa. Uskonpuhdistuksen aikana piispan ja papin roolit muutettiin protestanttipastoriksi.

Sitä vastoin Jumalan ajatus oli aina ollut juurruttaa Israeliin teokratia. Teokratia on valtio, jossa Jumala on ainoa Kuningas. Vaikka Herra taipui kansan lihalliseen haluun saada maallinen kuningas, tämä ei kuitenkaan koskaan ollut Hänen täydellinen tahtonsa (1. Sam. 8:5-9).

On totta, että Herra silti toimi kansansa keskuudessa, vaikka heillä oli ihmiskuningas, mutta he joutuivat kärsimään kauheita seurauksia sen tuloksena. Samalla tavoin Jumala yhä toimii epätäydellisten järjestelmien kautta nykyäänkin, mutta ne rajoittavat aina Hänen täyttä toimimistaan.

Herran täydellinen tahto Israelin kohdalla oli, että se olisi elänyt ja palvellut Hänen suoran hallintansa alaisuudessa (2. Moos. 15:18, 4. Moos. 23:21, 5. Moos. 33:5, 1. Sam. 8:7), että se olisi ollut pappisvaltakunta (2. Moos. 19:6) ja että se olisi ollut alamainen vanhemmille, viisaammille miehille (vanhimmille) kriisiaikoina (5. Moos. 22:15-18, 25:7-9).

Mutta sen, minkä Israel menetti tottelemattomuudessaan, seurakunta sai (1. Piet. 2:5,9, Ilm. 1:6). On kuitenkin traagista, että monet kristityt ovat halunneet mieluummin palata vanhan liiton uskonnolliseen hallintojärjestelmään – vaikka Jumala purki sen jo kauan sitten.

Jumalan ajatus johtajuudesta ja auktoriteetista voi täyttyä tänä päivänä ainoastaan meissä asuvan Pyhän Hengen ansiosta. Koska Pyhä Henki ei asunut ihmisissä Vanhan Testamentin aikoina, Jumala tyytyi kansansa vajavaisuuteen.

Tästä syystä näemme Israelin usein omaksuvan hierarkkisia johtajuusmalleja. Kuitenkin kun tulemme Uuden Testamentin aikaan, huomaamme, että kaikkien Jumalan lasten osana on heissä asuva Kristus. Tämä osa saa seurakunnan nousemaan yliluonnolliselle ”kaikkien uskovien pappeuden” tasolle – tasolle, jossa hierarkkiset, arvoasemaan ja virkaan perustuvat johtamistyylit muuttuvat vanhentuneiksi ja vaikutukseltaan kielteisiksi.

 

(3) Psalmissa 105:15 Herra sanoo: ”Älkää koskeko minun voideltuihini, älkää tehkö pahaa minun profeetoilleni.” Eikö tämä jae opeta, että joillakin kristityillä (esim. profeetoilla) on kiistaton auktoriteetti?

Vanhan liiton aikana Jumala voiteli profeettoja kuljettamaan Hänen sanomaansa. Heitä vastaan puhuminen oli Herraa vastaan puhumista. Uuden liiton aikana Pyhä Henki on vuodatettu koko Jumalan kansan päälle. Kaikki, jotka ovat vastaanottaneet Kristuksen (Voidellun) ovat Pyhän Hengen voitelemia (1. Joh. 2:27) – ja kaikki voivat profetoida (Ap.t. 2:17-18, 1. Kor. 14:31).

Tällä tavalla Mooseksen rukous, että koko Jumalan kansa saisi Hengen ja profetoisi, on toteutunut helluntaista lähtien (4. Moos. 11:29, Ap.t. 2:16-18). Valitettavasti seurakuntien johtajat ja ”profeetoiksi” julistautuneet henkilöt ovat käyttäneet ja soveltaneet psalmia 105:15 väärin Jumalan kansan kontrolloimiseksi ja kritiikin pois kääntämiseksi itsestään.

Tässä on kuitenkin totuus. Koska kaikki kristityt on voideltu Pyhällä Hengellä, kaikki voivat profetoida (Ap.t. 2:17-18, 1. Kor. 14:31). Uudessa liitossa ”älkää koskeko Jumalan voideltuihin” on sama kuin ”olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa” (Ef. 5:21), sillä Hengen voitelu on tullut kaikkien niiden päälle, jotka uskovat Messiaaseen.

Tästä syystä ”älkää koskeko Jumalan voideltuihin” pätee jokaiseen kristittyyn nykyään. Tämän kieltäminen on sen kieltämistä, että kaikilla kristityillä on voitelu (1. Joh. 2:20,27).

 

Väärien käännösten ongelma

 

Edellä mainittujen kohtien valossa saattaa herätä kysymys, miksi raamatunkäännökset hämärtävät niin monia palvelutehtävää ja kaitsemista käsitteleviä kohtia. Toisin sanoen miksi tekstiin toistuvasti lisätään hierarkkisia/laitosmaisia termejä (kuten ”virka”), jotka puuttuvat alkuperäisistä dokumenteista.

Englanninkielisen v. 1611 käännöksen kohdalla vastaus löytyy siitä, että anglikaanikirkko julkaisi sen 1600-luvulla. Anglikaanikirkko kannatti järkähtämättömästi kirkon ja valtion liittoa. Sen ajattelutapa sulautti byrokratian kristinuskoon.

Tarina meni näin. Kuningas Jaakko VI tilasi käännöksen, joka kantaa hänen nimeään (the King James Version). Näin tehdessään hän toimi anglikaanikirkon eli Englannin valtionkirkon johtajan ominaisuudessa. Hän antoi ohjeeksi 54 kääntäjälle olla poikkeamatta ”perinteisestä terminologiasta” koko projektin aikana (The Christian Baptist, Volume 1, Nashville: The Gospel Advocate Co., 1955, pp.319-324).

Tästä syystä käännös luonnollisestikin heijastelee anglikaanisuuden hierarkkisia/laitosmaisia olettamuksia. Sellaisia sanoja kuin ekklesia, episkopos ja diakonos ei käännetty täsmällisesti kreikasta. Sen sijaan ne käännettiin sen ajan anglikaaniselle kirkkokielelle: ekklesia=kirkko, episkopos=piispa, diakonos=pappi, praksis=virka, proistemi=hallita. Alkuperäistä v. 1611 käännöstä tarkistettiin neljä kertaa vuoteen 1769 mennessä, mutta näitä virheitä ei koskaan korjattu.

Onneksi jotkut uudet käännökset ovat yrittäneet korjata tätä ongelmaa. Ne ovat riisuneet anglikaanisuudesta monia kirkollisia termejä. Ne ovat myös kääntäneet täsmällisesti seuraavat kreikan sanat: ekklesia=seurakunta, episkopos=kaitsija, diakonos=palvelija, praksis=tehtävä, proistemi=vartioida, suojella.

Valitettavasti monissa käännöksissä on edelleen tämä virallinen sävy. Sen takia olen kirjoittanut tämän luvun.