4. LUKU
KIRKKOKUNTIEN HENGELLINEN AUKTORITEETTI
Nykyinen kirkkokuntajärjestelmä on tehnyt Kristuksen ruumiin jakautumisesta hyväksyttävää. Monet kristityt uskovat, että kirkkokunnat suojelevat meitä harhalta, mutta se on harhakuvitelma.
”Kirkkokuntien hengellinen auktoriteetti” rakentuu sille taikauskoiselle ajatukselle, että jos kuulun johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, olen jotenkin maagisesti ”suojassa”
harhalta. Kuitenkin se tosiasia, että usein ihmiset ”joutuvat väärille urille” kirkkokuntajärjestelmässä, on todiste tätä ajatusta vastaan. Siksi käsitys, että minua ”suojelee” hierarkkinen organisaatio tai kaukainen yksilö (kuten roomalaiskatolinen paavi), on silkkaa mielikuvitusta!
Ainoa suoja harhautumista vastaan on alistuminen Totuuden Hengelle Kristuksen ruumiissa (1. Joh. 2:20,27). Jumalan ajatus tilivelvollisuudesta toimii Jumala – ihmiset akselilla, ei pappi – ihmiset akselilla! Hengellinen suoja tulee suhteesta Pyhään Henkeen ja toisiin kristittyihin. Tässä on kristillisen yhteisön nerokkuus.
Sitä vastoin eri kirkkokuntien laillistettu, monimutkainen, hierarkkinen tilivelvollisuusjärjestelmä on ihmisten tekemä korvike keskinäiselle alamaisuudelle. Suoraan sanottuna kirkkokuntajärjestelmä hämärtää keskinäisen alamaisuuden modernin pappisvaltaisuuden sumuun ryhmäkuntaisten väittelyiden kiihkossa.
Vallitsevan tilanteen tyrannia
Jos epäilet, onko kirkkokuntajärjestelmä tosiaan rakennettu ylhäältä alaspäin tulevalle kontrollille, yritäpä kyseenalaistaa sitä. Jos teet niin, varaudu puolustautumaan papiston retoriikkaa vastaan, sillä näet kipinöiden lentävän.
On pelottava tosiasia, että ihmiset, jotka esittävät kysymyksiä kirkollisesta auktoriteetista, saavat uskonnollisen järjestelmän värisemään levottomuudesta, ja sen seurauksena heidät usein mustamaalataan.
Jos olet yksi heistä, varaudu nimityksiin ”harhaoppinen”, ”veneen keikuttaja”, ”häirikkö”, ”vaarallinen henkilö” tai ”alistumaton kapinallinen”. Tällaisen uskonnollisen retoriikan avuksi huutamisen tarkoitus on tukahduttaa ajattelu. Sen uskotaan tekevän lopun rehellisestä toisinajattelusta yksipuolisen vallitsevan tilanteen kanssa.
Siispä Jumalan asumus kärsii yhä niistä, joita ajaa tuomitseva henki. Se kärsii niistä, jotka ajavat Herran rakkaat ulos Hänen synagogastaan, ja niistä, jotka sulkevat oven perheenjäseniltä (3. Joh. 9-10).
Ne, jotka anastavat auktoriteetin itselleen, voivat heittäytyä kaunopuheisiksi siitä, kuinka he suojelevat Jumalan lampaita eristyksen vaaroilta. On totta, että vuosittain syntyy uusia kultteja, koska jotkut eristäytyvät Kristuksen ruumiista. Ironista on se, että kirkkokunnat tekevät samoin!
”Kirkkokuntien hengellinen auktoriteetti” on hyvin samanlaista kuin vääristynyt, isäntä/orja –johtajuuskäsitys, joka leimaa nykyisiä kultteja. Eri kirkkokunnissa jäsenet seuraavat varauksetta yhtä johtajaa tai organisaatiota. Sitä vastoin raamatullinen keskinäisen alamaisuuden periaate korostaa alistumista toinen toiselle, ei kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta ihmisjohtajalle tai hierarkkiselle organisaatiolle.
Vieläkin suoremmin sanottuna ”auktoriteettiopetusta” käytetään usein käsikassarana, jolla hylätään ne kristityt, jotka eivät käy missään kirkkokunnassa. ”Auktoriteettiopetus” muodostaa jyrkän linjan uskonnollisten ryhmien käsissä aseen, jolla turvataan teologista maastoa. Tämän aseen voimana on puoluehenkinen kiihkoilu. Sillä on sellainen loppuvaikutus, että se murtaa Jumalan kansan yhteyden – viiltää Kristuksen ruumiin paloiksi – ja pirstaloi seurakunnan sirpaleiksi.
Sanalla sanottuna nykyinen kirkkokuntasuo on saastuttanut kristillisen maiseman. Se on tehnyt ”yhdestä ruumiista” traagisesti jakautuneen, tradition tukahduttaman kokonaisuuden. Kirkkokuntajärjestelmän kannattajat uskovat, että tämä järjestelmä on hyödyllinen. Heidän mielestään eri kirkkokunnat edustavat Kristuksen ruumiin eri osia.
Kirkkokuntajärjestelmä on kuitenkin vieras Uudelle Testamentille! Se ei sovi yhteen kristillisen yhteyden kanssa. Se perustuu ihmisten jakaantumisille, joita ei voi oikeuttaa Raamatulla (1. Kor. 1-3). Itse asiassa kirkkokuntajako nousee Kristuksen ruumiin pirstaloituneesta näkemyksestä. (Tästä lisää kirjassani ”Rethinking the Wineskin”
Hallitseva ”äitikirkko”
Jokainen seurakunta, joka syntyi ensimmäisten 17 vuoden aikana helluntaista, oli lähtöisin Jerusalemin seurakunnasta. Näillä uusilla seurakunnilla ei ollut kuitenkaan muodollista eikä alisteista suhdetta Jerusalemiin. Tässä suhteessa Uusi Testamentti kuvaa aina autonomisia (itsenäisiä) seurakuntia, jotka ovat sisaruksia toisilleen.
Tämä tarkoittaa, että Jumalan ajatuksissa jokainen seurakunta on elämältään yhtä toisten seurakuntien kanssa, mutta jokainen seurakunta on itsenäinen hallinnoltaan ja vastuullinen yksin Jumalalle päätöksenteostaan. Siksi ajatus hallitsevasta ”äitikirkosta” tai kirkkokunnan päämajasta perustuu älyttömälle raamatuntulkinnalle. Se on myös karkean puoluehenkistä!
Herramme tahto ei ole koskaan ollut, että paikallisseurakunnat ovat kirkkokunnan päämajan tms. alaisuudessa. Raamatullisen periaatteen mukaan jokainen seurakunta on itsenäinen päätöksenteossaan ja kaitsemisessaan. (Tarkastelepa Herramme sanoja Aasian seitsemälle seurakunnalle. Hän puhui kullekin seurakunnalle eri tavalla niiden ainutlaatuisten ongelmien mukaisesti – Ilm. 1-3.)
Tätä periaatetta korostetaan myös Paavalin kirjeissä. Paavali kohtelee johdonmukaisesti kutakin seurakuntaa autonomisena, hallinnoltaan itsenäisenä organismina. Paavalin mukaan jokainen seurakunta on vastuussa ja tilivelvollinen suoraan Jumalalle (Ef. 5:24, Kol. 1:9-10).
Tästä syystä on suuri virhe kietoa paikallisseurakunnat yhteen uskonnollisen liittoutumisen langalla. Totuus on, että jokainen seurakunta on saman Pään alaisuudessa ja ne kaikki ovat yhtä elämältään. Sen seurauksena seurakuntien pitäisi tehdä yhteistyötä, oppia toisiltaan ja auttaa toisiaan (Ap.t. 11:28-30, Room. 15:25-29, 2. Kor. 8:1-14, 1. Tess. 2:14). Tämä oli alkuseurakunnan käytäntö (Room. 16:1, 1. Kor. 16:19, 2. Kor. 13:13, Fil. 4:22).
Samanaikaisesti jokaisen seurakunnan on omaksuttava se perinne, jonka apostolit säätivät ”jokaista seurakuntaa” varten (1. Kor. 4:16-17, 7:17, 11:16, 14:33, 16:1, 1. Tess. 2:14). Siksi seurakunta, joka lähtee täysin individualistiselle linjalle seurakuntakäytänteiden suhteen, poikkeaa jumalallisesta periaatteesta. Laitostunut kirkko on tehnyt juuri tämän. Se on keksinyt valtavan määrän uskonnollisia käytänteitä, jotka rikkovat Uuden Testamentin periaatteita vastaan.
Jumalallisen periaatteen mukaan jokaisen seurakunnan pitäisi kehittää omaa kaitsemistaan, palvelutehtäväänsä ja ainutlaatuista todistustaan. Toisaalta seurakuntien kesken pitäisi olla hengellistä sukulaisuutta ja auttamista.
Kukin seurakunta on suoraan vastuussa Päälleen (Kristukselle) ja on Hänen välittömässä valvonnassaan. Kukin säilyttää vahvan paikallisen itsenäisyyden omissa asioissaan. Tämä merkitsee mm. sitä, että toisen seurakunnan on epäraamatullista johtaa tai kouluttaa toista seurakuntaa. Kuitenkin jokaisen seurakunnan pitäisi saada apua ja rohkaisua toisilta seurakunnilta.
Jumalan ajatuksissa millään seurakunnalla ei ole oikeutta ohjata tai kontrolloida toista seurakuntaa tai sekaantua sen asioihin, opetuksiin tai käytänteisiin. Kirkkokuntajärjestelmä rikkoo kaikkia näitä periaatteita vastaan.
Seurakuntien yhteys ja läheiset suhteet todistavat, että ruumis on yhtä. Seurakuntien itsenäisyys ja autonomisuus todistavat, että Pää on suvereeni.
Kysymys Ap.t. 15:n pohjalta
Vastaväitteenä jotkut ovat yrittäneet löytää Ap.t. 15:sta raamatullisen perusteen ”äitikirkkokäytännölle”. Tämän kohdan huolellinen analyysi osoittaa kuitenkin selkeästi, että tämä on kestämätön sovellutus, joka ei sovi yhteen muun Uuden Testamentin kanssa. Pinnallisesti voisi näyttää siltä, että Paavali ja Barnabas menivät Jerusalemin seurakuntaan, koska sillä oli yksipuolinen auktoriteettiasema muiden seurakuntien yli. Tämä käsitys kuitenkin rikkoutuu, kun luku luetaan asiayhteydessään.
Konteksti on seuraavanlainen. Jotkut toivat Jerusalemin seurakunnasta väärää opetusta Antiokian seurakuntaan. Paavalia ja Barnabasta yllytettiin vierailemaan Jerusalemissa ja ratkaisemaan asia. Miksi? Koska opetus oli lähtenyt Jerusalemista (Ap.t. 15:1-2,24).
Jos väärä opetus olisi tullut Antiokian seurakunnasta, Paavali ja Barnabas olisivat käsitelleet asian siellä. Mutta koska oppi tuli Jerusalemin seurakunnasta, nämä kaksi miestä menivät Jerusalemiin ottamaan selvää, keneltä väärä opetus oli peräisin. He halusivat myös varmistaa, etteivät Jerusalemin vanhimmat ja kaksitoista apostolia vahvistaneet sitä. Heidän saavuttuaan ne, jotka opettivat tätä oppia, nousivat esiin (15:4-5) ja tämä johti kirkolliskokoukseen. Lopputulos oli, että Jerusalemin pyhät kumosivat opin julkisesti (15:6-).
Kokouksen tekemä päätös, jolla oli kahdentoista apostolin, seurakunnan vanhimpien ja koko seurakunnan hyväksyntä, laitettiin kiertämään pakanaseurakuntiin. Tämä tehtiin sen takia, että toiset seurakunnat voisivat jonain päivänä kohdata saman hankalan asian. Heidän päätöksellään oli Jumalan auktoriteetti, koska Pyhä Henki inspiroi sen (15:28) ja seurakunta vahvisti sen (15:23,28,31).
Jos näkee tässä kertomuksessa jotakin muuta, niin silloin ei ota vakavasti historiallisia yksityiskohtia. Kyseessä on esimerkki omien mieltymystensä lukemisesta tekstiin eikä tekstin merkityksen ja opetuksen lukemisesta. Tästä johtuen auktoritatiivisella ”äitikirkolla” ei ole raamatullista arvoa. Ensimmäisen vuosisadan tapahtumat eivät tue sitä.
On totta, että toiset seurakunnat rakastivat, arvostivat ja auttoivat Jerusalemin seurakuntaa (Room. 15:26-27, 2. Kor. 9:11-13), mutta mikään Uudessa Testamentissa ei viittaa siihen, että sillä olisi ollut ylempi auktoriteetti tai että muut seurakunnat olisivat olleet sen alaisuudessa. Pikemminkin kukin seurakunta oli autonominen ja vastuussa suoraan Jumalalle. Mikään seurakunta ei ollut toisen seurakunnan alaisuudessa.
Kirkkokuntajärjestelmä sopii huonosti Raamatun esimerkkiin. Se rikkoo myös raamatullista periaatetta vastaan. Kirkkokuntajako on paloitellut Kristuksen ruumiin uskonnollisella puoluehenkisyydellä. Se on vieraannuttanut Jumalan perheen. Se on hajottanut hengellisen veljeytemme uskonnollisten puolueiden loputtomaan suohon, ja se on synnyttänyt tuhansia sotivia heimoja yhdestä Kristuksen perheestä.
Kirkkokuntajärjestelmä on tuhoisa
Toinen kirkkokuntajärjestelmän ongelma on se, että se musertaa sen, mitä se väittää suojelevansa ja säilyttävänsä. Se rikkoo tehokkaasti sen, mitä se väittää rakentavansa! Roomalaiskatolisuutta ajavan väärän kiihkolahkolaisuuden tavoin protestanttinen kirkkokuntajärjestelmä on vajonnut ihmisinstituutioksi, joka läimäyttelee despotismin ruoskaa toisinajattelijoiden edessä. Se puolustaa tehokkaasti puolueen linjaa ja tuomitsee muut oletetuista harhaopeista.
Tästä syystä Paavali jyrisee Korintin kristityille, kun he vetäytyvät erillisiin leireihin (1. Kor. 1:11-13, 3:3-4). Ei ole yhtään vähemmän skandaalimaista, että nykyään Jumalan perhe pakotetaan kirkkokuntajärjestelmän puoluehenkiseen pakkopaitaan. Monet niin sanotut kirkkokuntien ulkopuoliset ja kirkkokuntien väliset seurakunnat ovat muuten yhtä lahkolaishenkisiä ja hierarkkisia kuin suuret kirkkokunnatkin. Ne kuuluvat myös ”kirkkokuntajärjestelmään”.
Vielä hätkähdyttävämpää on se, että kirkkokuntajärjestelmä itse asiassa säilyttää harhaoppia – juuri sitä, mitä se väittää hillitsevänsä. Mietipä sitä. Jos jokaisen seurakunnan autonominen luonne säilytettäisiin, niin harhaopin levittäminen olisi enimmäkseen paikallista. Mutta kun kirkkokunnan päämajaan tarttuu harhaoppia, niin kaikki sen alaisuudessa olevat seurakunnat saavat saman tartunnan. Näin harhaopit leviävät laajalle!
Kun jokainen seurakunta on autonominen, vallanhimoisen harhaopettajan on vaikea alkaa kontrolloimaan niitä kaikkia. Silloin ”paavinkaltaisen henkilön” olisi käytännöllisesti katsoen mahdotonta ilmaantua. Mutta näin ei ole kirkkokuntien kohdalla, joissa kaikki seurakunnat seisovat tai kaatuvat yhdessä.
Voidaan hyvin myös sanoa, että kirkkokunnan muodostaminen on harhaoppisuutta. On harhaoppia [kreikaksi: hairesis] päättää seurata omia opinkappaleitaan. Henkilö voi siis olla harhaoppinen totuuden kanssa, jos hän käyttää sitä rikkomaan Kristuksen ruumiin. Kirkkokuntia muodostuu, kun jotkut lähtevät laajemmasta Kristuksen ruumiista seuraamaan lempioppejaan tai käytänteitään.
Vaikka laitostunut kirkko kehuskelee, että sillä on kirkkokunnan ”suoja”, todellisuudessa se tarjoaa vähemmän henkilökohtaista suojaa kuin alkuseurakunnan tyyliset seurakunnat. Tyypillisessä evankelikaalisessa seurakunnassa pastorin sanotaan ”suojelevan” seurakuntaa, mutta useimmissa tällaisissa seurakunnissa suurin osa ihmisistä tuskin tuntee pastoria! (Puhumattakaan toisistaan!)
Ei ole kovin epätavallista, että ”kirkossa kävijät” sanovat toisilleen alle kolme lausetta tyypillisen sunnuntaiaamun jumalanpalveluksen aikana. Sen sijaan uusitestamentillisessa seurakunnassa kaikki tuntevat toisensa läheisesti, mukaan lukien ei-paikalliset apostoliset työntekijät, jotka auttavat seurakuntaa (1. Tess. 5:12).
Kaiken kaikkiaan ”kirkkokuntien hengellinen auktoriteetti” on keinotekoista. Se on rajoittunut oman sisäsyntyisen pinnallisuutensa turviin. Sitä vastoin Jumalan tahto on, että Hänen kansansa ilmentää Hänen Poikansa elämänarvoja ja opetusta läheisessä yhteisössä. Itse asiassa tämä muodostaa aivan keskeisen osan Jumalan iankaikkista suunnitelmaa (Ef. 2:18-3:11).
Sanalla sanottuna keskinäinen alamaisuus säilyttää seurakunnan kiinteänä ja yhtenäisenä yhteisönä. Kirkkokuntien ”hengellinen auktoriteetti” tekee siitä hierarkkisen yhteisön!
Muutama sana kristillisestä oikeaoppisuudesta
On selvää, etteivät pelkät perinteiset seurakuntarakenteet, kuten protestanttisuuden pastorijärjestelmä, roomalaiskatolisuuden pappisjärjestelmä ja kristikunnan kirkkokuntajärjestelmä, voi koskaan suojata Herran kansaa harhaopeilta. Monet pappisjohtoiset kirkkokunnat ovat seuranneet samaa tietä kuin oikeaoppisen kristillisyyden raiteelta suistuneet itsenäiset kirkot, kuten esimerkiksi Jehovan todistajat, Yhdistymiskirkko ja Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko.
Keskinäisen alamaisuuden ohella historiallisella kristillisellä opetuksella keskeisistä uskon opeista on ratkaiseva rooli seurakunnan pitämisessä raamatullisilla raiteilla. Halki vuosisatojen kristityt ovat säilyttäneet uskomme ytimen. Tämä ydin laadittiin uskontunnustusten muotoon monenlaisten harhaoppien keskellä.
Uskontunnustukset, kuten nikealainen tai apostolinen uskontunnustus, edustavat historiallisen seurakunnan yhteistä ääntä uskomme keskeisistä asioista. Ne todistavat kristinuskon perustotuuksista, kuten että Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen, että Hän syntyi neitsyestä, että Hänet ristiinnaulittiin meidän syntiemme tähden ja että Hän nousi ylös ruumiillisesti.
Nämä uskontunnustukset eivät kuulu millekään kirkkokunnalle erityisesti. Sen sijaan ne ovat kaikkien aikojen uskovien yhteistä perintöä. Ne heijastavat seurakunnan ääntä historian läpi. Näiden uskontunnustusten kieli on vanhanaikaista, mutta niiden sisältö kuvastaa tervettä raamatullista opetusta.
Toisin sanoen yleiskirkolliset uskontunnustukset ilmentävät sitä, mitä C.S. Lewis kutsui pelkäksi kristinuskoksi – ”uskoa, joka on ollut yhteistä melkein kaikille kristityille kaikkina aikoina”. (Aikaisemman version samasta ajatuksesta esitti Vincent of Lerins näillä sanoilla: ”Kristinusko on sitä, mistä kaikki aina ja kaikkialla ovat pitäneet kiinni.”)
Vaikka uskontunnustukset eivät yksinään riitä estämään luisumista harhaoppiin, niin ne toimivat varoitusmerkkeinä, jos olemme poikkeamassa kristillisestä perusopetuksesta.
Vaikka uskontunnustuksia ei pitäisi pitää täydellisinä teologisina lauselmina, ne toimivat kuitenkin historiallisesti testattuina yhteisen uskomme tienviittoina. Uskontunnustukset eivät korvaa Raamattua. Ne eivät myöskään ole niin pyhiä, etteikö niitä voisi laajentaa tai parannella, mutta oikein käytettyinä ne auttavat suojelemaan oikeaa oppia.
Historialliset uskontunnustukset ovat siis hyödyllisiä apuvälineitä, joita hengelliset esi-isämme meille jättivät tavoitteenaan seurata uskollisesti Jeesusta Kristusta. On suuri virhe suoralta kädeltä halveksia heidän aikaansaannoksiaan vain siitä syystä, että jotkut heistä olivat osana sen ajan ”järjestäytynyttä kirkkoa”.
Emme saa unohtaa, että meille kaikille rakas Raamatun kaanon koottiin ja sitä puolustettiin laitostuneiden kirkkorakenteiden sisäpuolella. Kirkkorakenteet eivät estäneet näitä ihmisiä liittymästä apostolien kuoroon Raamatun kirjoitusten osalta. On pidettävä mielessä, että Kristuksen ruumiiseen kuuluvat kaikkien aikakausien kaikki kristityt huolimatta kirkkorakenteista, joiden osana he ovat olleet.
Kutsu herättää henkiin uusitestamentillinen seurakuntaekologia ei siis pidä sisällään uskonnollisen pyörän uudelleenkeksimistä kaikilla teologian alueilla. Eikä se hylkää kaikkea sitä, mitä meidän hengelliset esi-isämme ovat välittäneet meille.
Sen sijaan se asettuu jokaisen menneisyyden äänen puolelle, joka on pysynyt uskollisena apostoliselle ilmoitukselle – kuuluipa se mihin historiallisen kirkon osaan tahansa. Alkuseurakunnan juuret olivat kristillisen totuuden maaperässä. Siinä maaperässä pysyminen vaatii niiden hartioilla seisomista, jotka ovat olleet ennen meitä.