1. LUKU

 

JOHTAJUUSMALLIT

 

Jos ajatus ”auktoriteettihenkilöstä” riisutaan aivan paljaaksi, se perustuu johtajavaltaiseen, hierarkkiseen ymmärrykseen auktoriteetista. Tämä ymmärrys on lainattu rakenteista, jotka kuuluvat tämän maailman järjestelmään. Se ei millään tavalla heijasta Jumalan valtakuntaa.

    Antakaahan kun selitän asiaa hieman tarkemmin.

    Hierarkkinen johtajuusrakenne, joka on luonteenomaista länsimaiselle kirkolle, on peräisin asemaan perustuvasta ajattelutavasta. Tällainen ajattelutapa mieltää auktoriteetin avoimina  työpaikkoina, joita täytetään; objektiivisina toimenkuvauksina, joita toteutetaan; titteleinä, joilla rehvastellaan ja arvoasemina, joita käytetään väärin.

    Asemaan perustuva ajattelutapa pitää tärkeänä selkeitä johtajuusrakenteita. Termit, kuten ”pastori”, ”vanhin”, ”profeetta”, ”piispa” jne., ovat arvonimiä, jotka edustavat kirkollisia virkoja.

    Sivumennen sanoen virka on sosiologinen työpaikka, jonka ryhmä määrittelee. Se on todellisuutta riippumatta henkilöstä, joka sen täyttää. Se on todellisuutta riippumatta sen täyttävän henkilön toiminnasta.

    Sitä vastoin uusitestamentillinen käsitys johtajuudesta perustuu toiminnalliseen ajattelutapaan. Se mieltää auktoriteetin suhteessa siihen, miten asiat toimivat orgaanisesti eli kuinka ne toimivat Jumalan elämän kautta.

    Uusitestamentillinen johtajuus antaa suurta arvoa ainutlaatuisille lahjoille, hengelliselle kypsyydelle ja toisten uhrautuvalle palvelemiselle. Se painottaa toimintaa, ei virkoja. Se korostaa tehtäviä pikemminkin kuin arvonimiä. Se pitää tärkeänä toimintoja, kuten esimerkiksi kaitsemista tai profetoimista. Toisin sanoen asemaan perustuva ajattelu keskittyy substantiiveihin. Toiminnallinen ajattelu korostaa verbejä.

    Asemaan perustuvassa ajattelussa seurakunta jäljittelee kulttuurimme sotilaallisia ja johtamiseen liittyviä rakenteita. Toiminnallisessa ajattelussa seurakunta toimii elämällä. Keskinäiset palvelutehtävät syntyvät luonnostaan. Rakenteet ja arvoasemat jäävät pois.

    Asemaan perustuville hierarkkisesti suuntautuneille seurakunnille on luonteenomaista poliittinen koneisto, joka tekee työtä kulissien takana. Tämä koneisto ylentää tiettyjä ihmisiä kirkollisiin valta-asemiin.

    Luonteenomaista toiminnallisesti suuntautuneille seurakunnille on jäsenten keskinäinen vastuu ja vuorovaikutus. He kuuntelevat Herraa yhdessä ja vahvistavat toisiaan Pyhältä Hengeltä saamillaan lahjoilla.

    Sanalla sanottuna uusitestamentillisesti suuntautunut johtajuus on orgaanista ja toiminnallista. Sitä vastoin hierarkkisesti suuntautunut johtajuus on pohjimmiltaan maailmallista. Näin hierarkkinen suuntautuminen ja ajatus ”suojelevasta hengellisestä auktoriteetista” ovat sukua toisilleen.

 

Jeesus ja pakanallinen/hierarkkinen käsitys johtajuudesta

 

Jeesuksen opetus auktoriteettiaiheesta selventää ”auktoriteettiopetuksen” takana väijyviä asioita. Mieti, kuinka Herramme asetti vastakkain pakanamaailman hierarkkisen johtajuusmallin ja johtajuuden Jumalan valtakunnassa.

     Sen jälkeen kun Jaakob ja Johannes pyysivät Jeesusta antamaan heille arvokkaimmat paikat hänen valtaistuimensa vieressä, hän vastasi heille sanoen:

 

…Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat HERROINA NIITÄ HALLITSEVAT, ja että mahtavat KÄYTTÄVÄT VALTAANSA NIITÄ KOHTAAN. NÄIN ÄLKÖÖN OLKO TEILLÄ KESKENÄNNE, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne: niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä. (Matt. 20:25-28)

 

Ja edelleen:

 

…Kansojen kuninkaat HERROINA NIITÄ HALLITSEVAT, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. MUTTA ÄLKÄÄ TE NIIN; vaan joka on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niin kuin se, joka palvelee. (Luuk. 22:25-26)

 

    Kreikan sana ”käyttää valtaa” Matteuksen evankeliumissa on kateksusiadzo. Kateksusiadzo on yhdistelmä kahdesta kreikan kielen sanasta. Kata tarkoittaa jonkin päälle tai yli ja eksusiadzo käyttää valtaa. Herra käyttää myös kreikan sanaa katakyrieuo tässä kohdassa ja se tarkoittaa ”hallita herrana” muita.

    Jeesus ei tuomitse näissä kohdissa tyrannimaisia johtajia sinänsä. Sen sijaan hän tuomitsee hierarkkisen johtamismuodon, joka pakanamaailmassa vallitsee!

    Tämä vaatii toistamista.

    Jeesus ei vain tuominnut tyrannimaisia johtajia. Hän tuomitsi nimenomaan hierarkkisen johtamismuodon!

    Mikä hierarkkinen johtamismuoto on? Se on johtamistyyli, joka perustuu ajatukseen siitä, että valta ja auktoriteetti valuvat ylhäältä alaspäin. Se on pohjimmiltaan rakennettu käskytysjärjestysmäiselle yhteiskunnalliselle rakenteelle.

    Hierarkkinen johtajuus perustuu maailmalliselle käsitykselle vallasta. Tämä selittää, miksi se on levinnyt kaikkiin perinteisiin byrokratioihin. Se on läsnä lääniherrafeudalismin ja isäntä-orja -suhteiden raakalaismaisissa muodoissa. Se näkyy myös Amerikan sotilas- ja yritysmaailmojen korkeasti tyylitellyissä piireissä.

    Kylmä hierarkkinen johtamistyyli ei sovi Jumalan ihmisille, sillä se näivettää ihmissuhteet pelkiksi käskytyssuhteiksi. Tällä tarkoitan suhteita, jotka on järjestetty sotilaallisen käskytysjärjestyksen mukaisiksi. Sellaiset suhteet ovat vieraita Uuden Testamentin ajattelulle ja käytännöille.

    Hierarkkinen johtajuus on käytössä kaikkialla pakanakulttuureissa. Valitettavasti se on tänä päivänä omaksuttu myös useimpiin kristillisiin seurakuntiin.

    Jos teemme yhteenvedon Herramme opetuksesta koskien tällaista johtamistyyliä, esiin  nousevat seuraavat jyrkät vastakohdat:

 

·        Pakanamaailmassa johtajat toimivat poliittisen käskytysjärjestyksen, hierarkian pohjalta. Jumalan valtakunnassa johtajuus nousee lapsenomaisesta lempeydestä ja uhrautuvasta palvelemisesta.

·        Pakanamaailmassa auktoriteetti perustuu asemaan ja arvoon. Jumalan valtakunnassa auktoriteetti perustuu jumaliseen luonteeseen. Huomaa Kristuksen kuvaus johtajasta: ”olkoon hän palvelija” ja ”olkoon hän niin kuin nuorin”. Herramme silmissä oleminen edeltää tekemistä ja tekeminen seuraa olemisesta. Toisin sanoen tehtävä seuraa luonnetta. Ne, jotka palvelevat, tekevät niin, koska he ovat palvelijoita.

·        Pakanamaailmassa suuruutta mitataan huomattavalla asemalla, ulkoisella vallalla ja poliittisella vaikutusvallalla. Jumalan valtakunnassa suuruutta mitataan sisäisellä nöyryydellä ja ulkonaisella palvelualttiudella.

·        Pakanamaailmassa johtajat käyttävät asemaansa hyväkseen hallitakseen toisia. Jumalan valtakunnassa johtajat eivät halua, että heitä pidetään erityisen kunnianarvoisina. He pitävät itseään ”nuorimpina”.

 

    Lyhyesti sanottuna hierarkkiset johtamisrakenteet ovat luonteenomaisia pakanoille. Siksi näiden rakenteiden istuttaminen seurakuntaan on ristiriidassa Uuden Testamentin kristinuskon kanssa. Herramme ei kaunistellut sanojaan julistaessaan ehdotonta halveksuntaansa pakanoiden johtajuuskäsitystä kohtaan. Hän sanoi selvästi: ”Näin älköön olko teillä keskenänne!”

    Kaiken kaikkiaan Kristuksen opetuksessa ei ole tilaa hierarkkiselle johtajuusmallille, joka on luonteenomainen nykyseurakunnille.

 

Jeesus ja juutalainen/asemaan perustuva johtajuusmalli

 

Herramme asetti johtajuuden Jumalan valtakunnassa vastakkain myös uskonnollista maailmaa leimaavan johtajuusmallin kanssa. Seuraavassa tekstissä Jeesus ilmaisee elävästi Jumalan perspektiivin auktoriteettiin verrattuna juutalaiseen auktoriteettikäsitykseen:

 

Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja JA TE OLETTE KAIKKI VELJIÄ. ÄLKÄÄ MYÖSKÄÄN KUTSUKO ISÄKSI KETÄÄN, JOKA ON MAAN PÄÄLLÄ, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. ÄLKÄÄ ANTAKO KUTSUA ITSEÄNNE OPPIMESTARIKSI, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan. (Matt. 23:8-12, v.1992 suomennos)

 

    Kokoamalla yhteen Kristuksen opetuksen sisällön, voimme poimia seuraavia asioita:

 

·        Juutalaisten uskonnollisessa ilmapiirissä on olemassa luokkajärjestelmä, joka koostuu uskonnollisista, gurumaisista spesialisteista ja ei-spesialisteista. Jumalan valtakunnassa kaikki ovat veljiä samassa perheessä.

·        Juutalaisessa maailmassa uskonnollisille johtajille myönnetään kunnioittavia arvonimiä. (Esimerkkejä: opettaja, isä, pastori, piispa, pappi, jne.) Jumalan valtakunnassa ei ole protokollan mukaisia erotteluja. Sellaiset arvonimet hämärtävät Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisen kunnian ja sumentavat Uuden Testamentin ilmoituksen, jonka mukaan kaikki kristityt ovat pappeja.

·        Juutalaisessa maailmassa johtajat korotetaan huomattaviin arvoasemiin, joissa he ovat näyttävästi esillä. Jumalan valtakunnassa johtajat tekevät työtään palvelualttiuden yksinkertaisella pyyhkeellä ja nöyryyden vaatimattomalla pesuastialla.

·        Juutalaisessa maailmassa johtajuus perustuu statukseen, arvonimeen ja asemaan. Jumalan valtakunnassa johtajuus perustuu sisäiseen elämään ja luonteeseen. (Nykyinen villitys liittää kunnia-arvonimiä lukemattomien papistonnimien eteen on yksi esimerkki siitä, miten nykyseurakunnat heijastelevat johtajuusarvoja, jotka ovat ristiriidassa Jumalan valtakunnan kanssa.)

 

Lyhyesti sanoen Jeesuksen mukainen johtajuus on kaukana siitä, mitä se on useimmissa nykyseurakunnissa. Herramme antoi kuolettavan iskun sekä pakanalliselle/hierarkkiselle että juutalaiselle/asemaan perustuvalle johtajuusmallille.

Nämä itsetehostusmallit eivät sovi yhteen kristillisen seurakunnan alkeellisen yksinkertaisuuden ja Jeesuksen Kristuksen päälaellaan olevan valtakunnan kanssa. Ne ovat esteenä Jumalan ihmisten kehitykselle. Ne tukahduttavat uskovien pappeuden toimivuuden. Ne rikkovat kuvan seurakunnasta perheenä. Ne rajoittavat vakavasti Kristuksen toimimista seurakunnan Päänä. Näistä syistä ” näin älköön olko teillä keskenänne”, jotka kannatte pelastajan nimeä!

 

Apostolit ja asemaan perustuva/hierarkkinen johtajuus

 

Olemme nähneet, että Herramme tuomitsi asemaan perustuvat/hierarkkiset johtajuusrakenteet. Entä sitten Paavali ja muut apostolit?

Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan Uuden Testamentin kirjeet eivät koskaan kuvaa seurakunnan johtajuutta ”virkoina” ja muina yhteiskunnallisen organisaation rakenteina. (Käsittelemme myöhemmin eri raamatunkohtia, joita yleensä käytetään ”seurakuntavirkojen” tueksi.)

Aina kun Uusi Testamentti kuvaa niitä, jotka ovat pääasiallisesti vastuussa hengellisestä kaitsemisesta, se mainitsee työn, jota he tekevät. Toiminnallinen kieli on siis vallitsevana. Verbit pistävät esiin.

Paikallisia kaitsijoita kutsutaan vanhimmiksi ja kaitsijoiksi (Tit. 1:5-7). Näin tehtiin yksinkertaisesti siksi, että he tekivät vanhimpien työtä – he käyttäytyivät harjaantuneina esimerkkeinä vähemmän kypsille (1. Piet. 5:3). He myös kaitsivat – he vartioivat seurakunnan hengellistä hyvinvointia (1. Piet. 5:2).

Vanhimpien tehtävää kuvataan myös ”paimenen” kielikuvalla (Ap.t. 20:28, 1. Piet. 5:1-4), koska he olivat huolenpitäjiä. Aivan niin kuin kirjaimelliset paimenet pitävät huolta kirjaimellisista lampaista.

Tästä syystä kaitsijoiden rinnastaminen sosiologiseen työpaikkaan (virkaan) on hyvin riskialtista. ”Paimen” on tyhjennettävä tarkoitetusta merkityksestään (se joka paimentaa lampaita). Samoin ”vanhin” on tyhjennettävä tarkoitetusta merkityksestään (vanha mies). Puhumattakaan ”kaitsijan” tyhjentämisestä alkuperäisestä merkityksestään (se joka kaitsee muita).

Pitäisi ymmärtää, että kaikkien kristittyjen kuuluu ottaa osaa yhteiseen johtajuuteen. Jokainen jäsen johtaa, kun hän harjoittaa hengellisiä lahjojaan. Kuten osoitin kirjassani Rethinking the Wineskin, johtaminen ja päätöksenteko tulevat koko seurakunnasta. Kaitseminen tulee vanhimmilta, sitten kun he ilmaantuvat (ja tämä vie aikaa).

 

Vanhimpien/kaitsijoiden rooli

 

Kreikan kielessä vanhin (presbyteros) tarkoittaa vain vanhaa miestä. Vanhin on siis kokenut pyhä. Vanhempi veli. Tämä on sen perusmerkitys.

Uuden Testamentin vanhimmat olivat yksinkertaisesti hengellisesti kypsiä miehiä – esimerkillisiä kristittyjä, jotka valvoivat (eivät hallinneet tai määränneet) seurakunnan asioita.

Vanhimmat eivät olleet organisatorisia keulakuvia. He eivät olleet palkattuja saarnamiehiä, ammattilaispapistoa tai kirkollisia puheenjohtajia. He olivat yksinkertaisesti vanhempia veljiä (oikeita vanhimpia), jotka toimittivat todellisia tehtäviä (vanhimpana toimimista, paimentamista, kaitsemista jne.).

Heillä oli kolme päätehtävää: olla esimerkkinä palvelemisesta seurakunnassa, motivoida pyhät palvelutyöhön ja muovata nuorempien uskovien hengellistä kehitystä (1. Piet. 5:1-3). Vanhimmat olivat myös niitä, jotka hoitivat hankalat tilanteet seurakunnassa (Ap.t. 15:6-).

Vanhimmat eivät kuitenkaan tehneet päätöksiä seurakunnan puolesta. Kuten osoitin kirjassani Rethinking the Wineskin, Uuden Testamentin päätöksentekomenetelmä ei ollut sen paremmin diktatorinen kuin demokraattinenkaan. Se oli konsensukseen perustuva ja siinä olivat mukana kaikki veljet ja sisaret.

Kaitsijoina veljet valvoivat muiden toimintaa (sen sijaan että olisivat itse tulleet tilalle). He rukoilivat silmät auki. Heidän hengelliset tuntosarvensa olivat jatkuvasti ylhäällä susivaaran varalta. Koska he olivat vanhempia miehiä, heidän viisauttaan ammennettiin kriisiaikoina. Kun he puhuivat, heidän puheellaan oli kokemuksen painoarvoa.

Koska vanhimmilla oli paimenen sydän, he kantoivat seurakunnan taakkoja. He auttoivat ohjaamaan, suojelemaan ja ruokkimaan nuoria uskovia, kunnes he oppivat seisomaan omilla jaloillaan.

Lyhyesti sanottuna vanhimmat olivat hengellisiä auttajia, jotka antoivat ohjausta, hankkivat ravintoa ja rohkaisivat sitoutumaan seurakuntaan. Vanhimmuus on siis jotakin, mitä joku tekee. Se ei ole työpaikka, jonka joku täyttää.

Uusi Testamentti vahvistaa tämän aika selkeästi. Jos Paavali ja muut apostolit olisivat halunneet kuvata vanhimpia viranhaltijoina, he olisivat voineet käyttää lukuisia kreikan sanoja siihen tarkoitukseen.

On kuitenkin merkittävää, että seuraavat kreikan termit puuttuvat kokonaan apostolien seurakuntaa koskevasta sanastosta:

·        arche (kenttäväen johtaja, päällikkö tai hallitsija)

·        time (virkamies tai korkea virkamies)

·        telos (hallitsijan luontainen valta)

·        archisunagogos (viranhaltija synagogassa)

·        hazzan (yleinen jumalanpalveluksen johtaja)

·        taxis (virka, asema tai arvoasema)

·        hierateia (papin virka)

·        archon (hallitsija tai johtaja)

Uusi Testamentti ei koskaan käytä mitään näistä sanoista kuvaamaan johtajuutta seurakunnassa. Sekä Kristuksen että apostolien lempisana kuvaamaan seurakunnan johtajia on diakonos – joka tarkoittaa palvelijaa.

Mieltymys kuvata seurakunnan palvelija-johtajat viranhaltijoina ja ammattipapistona muuttaa raamatullisen kielen todellisen merkityksen ja vähentää uskovien rohkeutta yleisenä papistona!

 

Nykyisen papinroolin ongelma

 

Samalla lailla yleisesti hyväksytty käsite ”sola pastora” (yksi pastori) on ristiriidassa Uuden Testamentin kanssa. Raamattu ei tiedä mitään henkilöstä, joka seisoo paikallisseurakunnan ruorissa, johtaa sen asioita, saarnaa sille joka sunnuntai, hoitaa sen kasteet ja toimittaa sen ehtoollisen.

Modernin protestanttisuuden pitkälle erikoistunut ammattipastorin rooli on Raamatun jälkeen kehitetty uusi asia, joka on saanut aikaan ihmisten kehittelemän (muttei niin hyödyllisen) pappisvallan tradition! Se on pohjimmiltaan siirtymä paavilaisuudesta (katolinen pappi). Sellaisenaan se heijastelee leeviläisen pappeuden heikkoja ja kurjia elementtejä pikemminkin kuin mitään, mitä Uudesta Testamentista löytyy.

Yhtä vakavaa on myös se, että pastorin rooli vääristää monia, jotka täyttävät tämän paikan. Ne, jotka joutuvat ammattipappeuden viettelemiksi, ovat käytännöllisesti katsoen aina sen tahraamia. Jumala ei koskaan kutsunut ketään yksinään kantamaan koko seurakunnan tarpeista huolehtimisen raskasta taakkaa.

Nykyisen pastorinroolin ehkä kaikkein lannistavin puoli on se, että se pitää ihmiset, joita se väittää palvelevansa, hengellisesti lapsen kengissä. Koska pastorinrooli riistää itselleen uskovan oikeuden käyttää hengellisiä lahjojaan, se päätyy vääristämään Jumalan ihmisiä. Se pitää heidät heikkoina ja epävarmoina.

On totta, että monet, jotka täyttävät tämän roolin, tekevät niin ylistettävistä syistä. Useat heistä myös haluavat vilpittömästi nähdä seurakuntalaistensa ottavan hengellistä vastuuta. (Monet pastorit elävät tämän turhautumisen kanssa, mutta harvat ovat kartoittaneet ongelman johtuvan heidän ammatistaan.)

Kuitenkin nykyinen ”pastorin” virka heikentää aina uskovien pappeutta ja tekee sen voimattomaksi. Näin tapahtuu huolimatta siitä, kuinka epäkontrolloiva tämän paikan täyttävä henkilö onkaan.

Koska pastori kantaa hengellisen työkuorman, seurakuntalaisten enemmistö tulee passiiviseksi, laiskaksi, itsekkääksi ja pysähtyy hengellisessä kasvussaan. Tällä tavalla niin pastorit kuin seurakunnatkaan eivät voi olla lamaantumatta hengellisesti tämän epäraamatullisen viran takia.

Uudessa Testamentissa Paavalia kutsutaan ”apostoliksi”, Filipposta ”evankelistaksi”, Manaenia ”opettajaksi”, Agabusta ”profeetaksi, mutta ei koskaan ketään pastoriksi! Itse asiassa sanaa ”pastori” käytetään vain kerran koko Uudessa Testamentissa (ks. Ef. 4:11). Sitä käytetään kuvailevana kielikuvana, ei koskaan seurakuntavirkana. Tämähän on aivan vastoin yleistä käytäntöä. Nykyään ”pastoria” pidetään seurakunnan keulakuvana. Yksinomaan hänen nimensä on esillä suurin kirjaimin kirkkojen mainostauluissa ympäri Amerikkaa. (Herää kysymys, mikseivät muut palvelutehtävät ole esillä näissä mainostauluissa, kun niille annetaan paljon enemmän huomiota Uudessa Testamentissa.)

Loppuanalyysissä nykyinen pastorinrooli kaivaa maata Jeesuksen Kristuksen johtajuuden alta. Sillä on hengellisesti lamauttava vaikutus seurakuntaan. Se ryöstää täystyöllisyyden Jumalan rakkaalta papistolta (johon kuuluvat kaikki uskovat). Lisäksi sen pelkkä olemassaolo sekoittaa ja ajaa umpikujaan ne ”tavalliset” uskovat, jotka ovat yhtä lahjakkaita kaitsemaan ja opettamaan laumaa. (Mitä sen on väliä, että Raamattu opettaa, että jokaisella seurakunnalla on oltava useita paimenia tai että kaikkien ruumiin jäsenten tulee kantaa paimenen vastuuta.)

On tyypillistä, että jos joku muu kuin pastori uskaltaa paimentaa tai opettaa lampaita (vaikka hän olisi kuinka luotettava, kypsä ja lahjakas), pastori tuntee itsensä uhatuksi. Hän tekee siitä lopun lauman ”suojelemisen” varjolla!

Tarkemmin ja terävämmin sanottuna nykyinen käsitys ”pastorista” on hyvin kaukana Jumalan ajatuksista. Se laittaa Uuden Testamentin yhteisödynamiikan Vanhan Testamentin pakkopaitaan.

Kuitenkin tämän erittäin epäraamatullisen roolin aiheuttamista hengellisistä tragedioista huolimatta ihmisjoukot aina vain luottavat siihen, puolustavat sitä ja pitävät siitä itsepintaisesti kiinni. Tästä syystä niin sanotut ”maallikot” ovat aivan yhtä paljon vastuussa tästä pappisvaltaisuuden ongelmasta kuin ”papisto” itse. Kuten Jeremia 5:31 sanoo: ”papit toimivat oman mielensä mukaan, ja tähän kansa on tyytyväinen! Mutta mitä te sitten teette, kun tästä tulee loppu?” (v.1992 suomennos)

Jos totta puhutaan, monet kristityt pitävät enemmän siitä, että joku muu kuin he itse kantaa palvelemisen ja paimentamisen vastuuta harteillaan. Heidän mielestään on parempi palkata uskonnon asiantuntija huolehtimaan seurakuntalaisten tarpeista kuin vaivata itseään palvelemisen ja paimentamisen epäitsekkäillä vaatimuksilla.

Vanhan profeetan sanat vangitsevat hyvin Herran tyytymättömyyden tähän mielenlaatuun: ”Israel asettaa itselleen kuninkaita vastoin minun tahtoani. Se valitsee virkamiehiä kysymättä neuvoa minulta…” (Hoos. 8:4, v. 1992 suomennos).

Näiden selvien tosiasioiden valossa saattaa herätä älykäs kysymys, miten on mahdollista, että nykyinen pastorinrooli on edelleen yleisesti hyväksytty seurakunnan johtamisen muoto nykyäänkin. Vastaus on syvään juurtunut uskonpuhdistuksen historiaan, ja sitä vahvistavat edelleen nykypäivän kulttuurin imperatiivit.

Lyhyesti sanottuna meidän 1900-luvun länsimainen pakkomielteemme virkojen ja arvonimien suhteen on johtanut meidät lukemaan omat ajatuksemme kirkkojärjestyksestä Uuteen Testamenttiin. Kuitenkin koko Uuden Testamentin henki sotii yhden pastorin järjestelmää vastaan. Se sotii myös virkavanhimmistoajatusta vastaan.

Raamattu on yhtä lailla ristiriidassa ”vanhempi pastori” –käsitteen kanssa. Tämä yleinen (mutta epäraamatullinen) käytäntö nostaa yhden vanhimmiston jäsenen huomattavaan auktoriteettiasemaan. Uusi Testamentti ei missään oikeuta tällaista primos inter pares (”ensimmäinen tasavertaisten joukossa”) –käsitystä, ei ainakaan millään virallisella tai muodollisella tavalla.

Tämä ”pastorin” ja muiden vanhimpien toisistaan erottaminen oli onnettomuus kirkkohistoriassa. Mutta koska se sopii täydellisesti meidän kulttuuriin sopeutuneeseen kristilliseen ajattelutapaamme, nykyajan uskovilla ei ole vaikeuksia lukea tätä väärää kahtiajakoa Raamattuun.

Lyhyesti sanoen nykyajan pastorinrooli on lähinnä yhden koon sekoitus hallintoa, psykologiaa ja puhetaitoa, joka on pakattu yhteen virkaan uskonnollista käyttöä varten. Sellaisenaan yhteiskunnallisella pastorinroolilla, niin kuin sitä harjoitetaan länsimaissa, on hyvin vähän yhtymäkohtia mihinkään tai kehenkään Uudessa Testamentissa!

 

Johtajuuden dramaattinen huomiotta jättäminen Uudessa Testamentissa

 

Paavalin kirjeet pitävät kovaa ääntä esimerkillisestä toiminnasta, mutta ne eivät osoita mitään kiinnostusta arvonimiin tai virkoihin perustuvaan asemaan. Tämä tosiasia ansaitsee paljon enemmän palstatilaa kuin se on tähän mennessä saanut.

Ajattelepa tätä. Joka kerran, kun Paavali kirjoitti kriisissä olevalle seurakunnalle, hän osoitti kirjeensä aina seurakunnalle itselleen eikä sen johtajille. Tämä toistuu Paavalin ensimmäisestä kirjeestä hänen viimeiseensä. (Huomaa, että ”pastoraalikirjeet” – 1. Timoteus, 2. Timoteus ja Titus – oli kirjoitettu Paavalin apostolityötovereille eikä seurakunnille.)

Toistan tämän vielä. Joka kerta, kun Paavali kirjoitti kirjeen seurakunnalle, hän osoitti sen koko seurakunnalle. Hän ei koskaan kirjoittanut johtajalle tai johtajille!

 

Gal. 1:1-2: Paavali, apostoli…Galatian seurakunnille.

 

1. Tess. 1:1: Paavali, Silvanus ja Timoteus tessalonikalaisten seurakunnalle…

 

2. Tess. 1:1: Paavali ja Silvanus ja Timoteus tessalonikalaisten seurakunnalle Jumalassa, meidän Isässämme, ja Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.

 

1. Kor. 1:1-2: Paavali, Kristuksen Jeesuksen kutsuttu apostoli Jumalan tahdosta…Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetylle, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin.

 

2. Kor. 1:1: Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, ja veli Timoteus Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle ynnä kaikille pyhille koko Akaiassa.

 

Room. 1:1,7: Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoli, erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia… kaikille Roomassa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille.

 

Kol. 1:1-2: Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, ja veli Timoteus Kolossassa asuville pyhille ja uskoville veljille Kristuksessa…

 

Ef. 1:1: Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, Efesossa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa.

 

Fil. 1:1: Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.

 

Jokainen seurakunta, jolle Paavali kirjoitti oli kriisissä (paitsi efesolaiset). Yllättävää kyllä Paavali ei kuitenkaan koskaan vetoa minkään seurakunnan vanhimpiin!

Otetaanpa esimerkiksi Korintti, Uuden Testamentin ongelmallisin seurakunta. Koko kirjeenvaihdossaan Korinttiin Paavali ei koskaan vetoa vanhimpiin. Hän ei koskaan pidä heille kurinpalautusta. Hän ei koskaan kehota seurakuntalaisia olemaan kuuliaisia heille. Itse asiassa hän ei edes mainitse heitä!

Sen sijaan Paavali vetoaa koko seurakuntaan. Hän osoittaa, että seurakunnan vastuulla on hoitaa omat itse aiheuttamansa haavat. Paavali kehottaa ”veljiä” yli 30 kertaa 1. Korinttilaiskirjeessä. Hän kirjoittaa ikään kuin mitään viranhaltijoita ei olisi olemassakaan. Tämä pitää paikkansa kaikkien hänen kirjeidensä kohdalla, jotka on kirjoitettu kriiseissä oleville seurakunnille.

Jos Korintissa olisi ollut seurakuntavirkojen haltijoita, varmastikin Paavali olisi kehottanut heitä ratkaisemaan seurakunnan ongelmat. Mutta hän ei koskaan tee niin. Kirjeensä lopussa Paavali kehottaa korinttilaisia olemaan kuuliaisia uhrautuvaiselle Stefanaalle ja hänen perhekunnalleen. Hän laajentaa tämän ryhmän muihinkin kehottaen olemaan kuuliaisia ”heidän kaltaisilleen ja jokaiselle, joka heidän kanssaan työtä tekee ja vaivaa näkee”.

Huomaa, että Paavalin painotus on tekemisessä, ei asemassa. Hänen painotuksensa on myös koko seurakunnassa. Koko Korinttilaiskirje on vetoomus koko seurakunnalle hoitaa omat ongelmansa.

Ehkä kaikkein terävin esimerkki virkavanhimmiston puuttumisesta löytyy 1. Kor. 5:stä. Siinä Paavali kehottaa koko seurakuntaa kurittamaan langennutta jäsentä jättämällä hänet Saatanan käsiin (1. Kor. 5:1-). Paavalin kehotus on selvästi nykyistä ajattelutapaa vastaan. Nykyaikana ajatellaan, että vain niitä, joilla on ”kirkollista vaikutusvaltaa” pidetään pätevinä tällaisiin suuriin tehtäviin.

Eroavaisuus siinä, mitä Paavali ajattelee vanhimmista ja mitä useimmat nykyseurakunnat heistä ajattelevat, ei voisi olla enää paljon hätkähdyttävämpi. Paavali ei edes kuiskaa mitään vanhimmista yhdessäkään yhdeksästä kirjeestään seurakunnille! Tähän sisältyy hänen erittäin ojentava kirjeensä galatalaisille. Sen sijaan Paavali itsepintaisesti kehottaa ”veljiä” toimimaan.

Viimeisessä kirjeessään seurakunnalle Paavali vihdoin mainitsee kaitsijat alkutervehdyksessään. Hän tekee sen kuitenkin hyvin lyhyesti ja tervehtii kaitsijoita vasta sen jälkeen, kun on tervehtinyt koko seurakuntaa (Fil. 1:1).

Hänen kirjeensä alkaa näin: ”Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille”. Tämä on outo järjestys, jos Paavali pitäytyisi käsitykseen seurakuntaviroista. Tämän tervehdyksen jälkeen Paavali puhuu seurakunnalle sen ongelmista.

Tämä trendi korostuu heprealaiskirjeessä. Koko kirjeen läpi kirjoittaja puhuttelee koko seurakuntaa. Vasta aivan kirjeen lopussa hän kuin ohimennen pyytää pyhiä tervehtimään kaitsijoitaan (Hepr. 13:24).

Lyhyesti sanoen Paavalin vanhimmille antama korvia huumaava huomion puute osoittaa hänen hylänneen ajatuksen siitä, että tietyillä ihmisillä olisi muodollisia oikeuksia toisten yli seurakunnassa. Se myös korostaa sitä tosiasiaa, ettei Paavali uskonut seurakuntavirkoihin.

Pietarin kirjeet soittavat samanlaista sävelmää. Samoin kuin Paavali, Pietarikin kirjoittaa kirjeensä seurakunnille eikä koskaan niiden johtajille. Myös hän antaa minimaalisesti palstatilaa vanhimmille. Kun hän kirjoittaa heille, hän varottaa heitä omaksumasta pakanoiden henkeä. Hän tekee erityisen selväksi, että vanhimmat ovat lauman joukossa, ei herroina sen yläpuolella (1. Piet. 5:1-3).

Vanhimmat eivät Pietarin mukaan saa ”herroina hallita” (katakyrieuo) laumaa (1. Piet. 5:3). On mielenkiintoista, että Pietari käyttää samaa sanaa kuin Jeesus käytti puhuessaan auktoriteetista. Hänen tarkat sanansa olivat: ”…kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat (katakyrieuo) …näin älköön olko teillä keskenänne…” (Matt. 20:25).

Tämä sama painotus löytyy Apostolien teoista. Siellä Luukas kertoo, kuinka Paavali kehotti Efeson vanhimpia ”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi…” (Ap.t. 20:28). Huomaa, että vanhimmat ovat laumassa ”mukana”, ei lauman ”yläpuolella”.

Jaakob, Johannes ja Juudas kirjoittavat samaan sävyyn. He osoittavat kirjeensä seurakunnille eivätkä johdolle. Heillä kaikilla on hyvin vähän sanottavaa johtajuudesta eikä heillä ole mitään sanottavaa virkavanhimmuudesta.

On aivan selvää, että Uusi Testamentti hylkää yhdenmukaisesti seurakuntavirkakäsitteen. Se myös väheksyy vanhimpien suurta roolia.

Vanhimmuus vastaan veljeys

 

Olisi hyvä kysyä, miksi Uusi Testamentti antaa niin vähän palstatilaa seurakuntien vanhimmille. Syy, joka useimmiten jätetään huomioimatta, yllättää laitostuneet korvat. Se on yksinkertaisuudessaan tämä: vastuukuorma paimentamisesta, opettamisesta ja palvelemisesta ekklesiassa lepää tasaisesti kaikkien veljien ja sisarten harteilla!

Paavalin vision rikkaus Kristuksen ruumiista on yhteydessä hänen jatkuvaan painottamiseensa, että jokainen jäsen omaa lahjoja, palvelutehtävän, ja on ”vastuullinen uskova” ruumiissa (Room. 12:6, 1. Kor. 12:1-, Ef. 4:7, 1. Piet. 4:10). Tästä syystä vastuuta palvelutehtävistä ei koskaan saa sälyttää vain harvoille.

Tämä selittää, miksi sana adelfoi, joka on käännetty ”veljet”, esiintyy 346 kertaa Uudessa Testamentissa. Se esiintyy 134 kertaa yksin Paavalin kirjeissä. Useimmissa kohdissa tämä sana on Paavalin tapa viitata lyhyesti kaikkiin uskoviin seurakunnassa – sekä miehiin että naisiin. Sitä vastoin sana ”vanhimmat” esiintyy vain viisi kertaa Paavalin kirjeissä. ”Kaitsijat” esiintyy vain neljä kertaa ja ”pastorit” vain kerran!

Uuden Testamentin painotus on siis yhteisvastuu. Uskovien yhteisö on kutsuttu toteuttamaan paimenen tehtäviä. Veljet ja sisaret (=koko seurakunta) on kutsuttu:

 

·         organisoimaan omia asioitaan (1. Kor. 11:33-34, 14:39-40, 16:2-3)

·         kurittamaan langenneita jäseniään (1. Kor. 5:3-5, 6:1-6)

·         ojentamaan kurittomia (1. Tess. 5:14)

·         rohkaisemaan arkoja (1. Tess. 5:14)

·         tukemaan heikkoja (1. Tess. 5:21)

·         tekemään innokkaasti Herran työtä (1. Kor. 15:58)

·         neuvomaan toinen toistaan (Room. 15:14)

·         opettamaan toinen toistaan (Kol. 3:16)

·         profetoimaan vuorotellen (1. Kor. 14:31)

·         palvelemaan toisiaan (Gal. 5:13)

·         kantamaan toistensa taakkoja (Gal. 6:2)

·         huolehtimaan toinen toisestaan (1. Kor. 12:25)

·         rakastamaan toinen toistaan (Room. 13:8, 1. Tess. 4:9)

·         olemaan helläsydämisiä toisiaan kohtaan (Room. 12:10)

·         olemaan ystävällisiä ja anteeksiantavaisia toisiaan kohtaan (Ef. 4:32)

·         rakentamaan toinen toistaan (Room. 14:19, 1. Tess. 5:11)

·         tulemaan toimeen keskenään (Ef. 4:2, Kol. 3:13)

·         kehottamaan toinen toistaan (Hepr. 3:13, 10:25)

·         kannustamaan toinen toistaan rakkauteen ja hyviin tekoihin (Hepr. 10:24)

·         rohkaisemaan toinen toistaan (1. Tess. 5:11)

·         rukoilemaan toinen toisensa puolesta (Jaak. 5:16)

·         olemaan vieraanvaraisia toinen toiselleen (1. Piet. 4:9)

·         olemaan yhteydessä toisiinsa (1. Joh. 1:7)

·         tunnustamaan syntinsä toinen toiselleen (Jaak. 5:16)

 

Dramaattisella selkeydellä kaikki nämä ”toinen toistaan” –kehotukset kiteyttävät sen ratkaisevan tosiasian, että jokaisen seurakunnan jäsenen tulisi kantaa vastuuta paimenen tehtävistä. Johtajuus on yhteisöllinen asia, ei yhden ihmisen asia. Sen tulisi olla koko ruumiin hartioilla.

Niinpä ajatus, että vanhimmat johtavat seurakunnan asioita, tekevät päätökset sen puolesta, ratkaisevat kaikki sen ongelmat ja hoitavat kaiken opetuksen, on Paavalille vieras. Sellainen ajatus on mielikuvitusta ja ilman Raamatun tukea. Ei ole ihme, että vanhimmistojohtoisissa seurakunnissa hengellinen kypsyys näivettyy ja jäsenet muuttuvat passiivisiksi ja saamattomiksi.

Yksinkertaisesti sanottuna Uusi Testamentti ei tiedä mitään vanhimmiston hallitsemista tai vanhimmiston johtamista seurakunnista, ja se tietää vielä vähemmän pastorijohtoisista seurakunnista! Alkuseurakunta oli yksinkertaisesti veljien ja sisarten käsissä.

Alkuseurakunnan esimerkki osoittaa meille, kuinka koko ruumiin palvelutehtävä jättää vanhimpien kaitsijan roolin varjoonsa. Hengellisen kypsyytensä nojalla vanhimmat ovat vain paimentamisen esimerkkejä muille (Ap.t. 20:28-29, Gal. 6:1, 1. Piet. 5:1-4, Hepr. 13:17). Heidän päämääränsä, samoin kuin ei-paikallisten seurakuntien perustajienkin, on varustaa pyhät ottamaan vastuuta laumasta (Ef. 4:11-12, 1. Tess. 5:12-13). Vanhimmat voivat yhtä aikaa olla profeettoja, opettajia ja evankelistoja, mutta eivät kaikki profeetat, evankelistat ja opettajat ole vanhimpia. (Vanhimmat ovat siis vanhempia, luotettavia miehiä seurakunnassa.)

Uuden Testamentin painotus on siten koko seurakunnan vastuussa. Johtajuus ja paimentamisen vastuu on jokaisen jäsenen harteilla. Se ei kaadu vain yhden henkilön tai tietyn ryhmän niskaan.

Jumalan eklesiologiassa veljeys edeltää vanhimmuutta. Veljeys korvaa vanhimmuutta ja veljeys jättää vanhimmuuden varjoonsa. Tämä selittää, miksi Paavalin kirjeet kuulostavat oudoilta, kun yritämme pakottaa niihin virkatyylisen näkemyksen. Paavalin ymmärrys johtajuudesta on yhteisöllistä ja se tuomitsee herrana hallitsemisen. Tästä syystä hän puhuu paljon enemmän veljistä kuin vanhimmista.

Lyhyesti sanottuna Uusi Testamentti sanoutuu irti harvinaisen selvästi asemaan perustuvasta/hierarkkisesta auktoriteetista, mikä on täydessä sopusoinnussa Jeesuksen opetuksen kanssa. Viimeinen sana kristitylle, joka tarkastelee pakanallisia ja juutalaisia johtajuusrakenteita, on kiteytettynä Herramme purevassa lauseessa: ”Näin älköön olko teillä keskenänne” (Matt. 20:26). Tässä on koko asian ydin!