3. LUKU

 

AUKTORITEETTI JA ALISTUMINEN

 

Olemme nähneet, ettei nykyaikaiselle ”auktoriteettiopetukselle” löydy tukea Raamatusta. Kuitenkin Raamatulla on jotakin sanottavaa auktoriteetista ja alistumisesta. On kuitenkin huomattava, että Raamattu käyttää paljon enemmän mustetta kertoessaan meille kuinka rakastaa ja palvella toinen toistaan kuin opettaessaan johtajuudesta ja auktoriteetista.

Oma kokemukseni on ollut, että kun rakkauden ja palvelemisen perusperiaatteet hallitaan seurakunnassa, niin auktoriteetti- ja alistumisasiat pitävät ihmeellisesti huolen itsestään. (Tässä yhteydessä mainittakoon, että ne, jotka ylettömästi korostavat auktoriteettiasioita, ovat yleensä kiinnostuneempia tekemään itsestään auktoriteettihahmoja kuin palvelemaan veljiään ja sisariaan!)

Joten vaikka Raamattu ei pidä paljon meteliä auktoriteetista ja alistumisesta, nämä aiheet ovat kuitenkin läsnä, ja ne liittyvät palvelutehtävien tekemiseen ja vastaanottamiseen sekä Kristuksen miellyttämiseen, joka on kaiken auktoriteetin pää.

Kun keskustelemme näistä asioista, on hyvä käyttää Raamatun sanastoa. Epäraamatullisen kielen, kuten ”hengellisen suoja-auktoriteetin” (”covering”) käyttäminen vain hämärtää asioita. Se tekee keskustelustamme sekavaa – ja ajatuksistamme hämäriä. Jos pysyttelemme Uuden Testamentin sanastossa, pystymme paremmin raivaamaan tiemme ihmistradition peittämien kerrosten läpi, jotka ovat sumentaneet auktoriteetti- ja alistumisasiat.

 

Aikaisempien liikkeiden traaginen tie

 

Aion olla aivan suorasukainen. Suurin osa siitä, mitä nykyään pidetään ”hengellisenä auktoriteettina” on pelkkää hullutusta! 1970-luvun opetuslapseus/paimenliike on klassinen esimerkki niistä sanomattomista tragedioista, joita esiintyy, kun hengellisestä auktoriteetista tehdään vääriä ja hulluja sovellutuksia. Tämä liike oli täynnä hengellistä sekoitusta, ja se alentui kontrolloinnin ja manipuloinnin äärimmäisiin muotoihin.

Liikkeen suurin virhe oli väärässä oletuksessa, että alistuminen on yhtä kuin ehdoton tottelevaisuus. Yhtä vääristynyttä oli opetus, että Jumala antaa tietyille ihmisille kiistattoman auktoriteetin toisten yli.

Tämän liikkeen johtajat olivat kylläkin lahjakkaita miehiä, joilla oli jalot motiivit, eivätkä he arvanneet, mihin suuntaan liike menisi. Useimmat heistä ovat myöhemmin pyytäneet anteeksi aikaansaannoksiaan. Kuitenkin sen tuloksena lukemattomat elämät joutuivat sekasorron valtaan.

Monissa liikkeen osissa hengellinen hyväksikäyttö järkeiltiin sen usein toistetun latteuden alle, että Jumala tekee hyvää ihmisistä huolimatta. Liikkeessä opetettiin, että Jumala pitää yksittäisiä ”paimenia” vastuussa vääristä päätöksistä, mutta että ”lampaat eivät ole vastuussa niin kauan kuin he (kritiikittömästi) tottelevat paimeniaan”.

On traagista, että tämä liike rakensi uusia kontrolloinnin ikeitä, jotka vuoltiin ja muotoiltiin sopimaan pappiskastille. Nämä uudet ikeet tukahduttivat uskovien pappeuden, ja ne osoittivat samaa sielujen dominointia, joka on luonteenomaista kulteille. Niin kutsutuista ”paimenista” tehtiin Jumalan sijaisia muille kristityille, ja he kontrolloivat toisten elämän intiimeimpiä yksityisasioita. Kaikki tämä tehtiin ”raamatullisen tilivelvollisuuden” nimissä.

Liike jätti jälkeensä rikkinäisiä ja pettyneitä kristittyjä. Nykyään nämä uskovat eivät enää luota minkäänlaiseen johtajuuteen. (Jotkut kokivat vielä julmemman kohtalon.) Tämän tuloksena ne, jotka saivat huonoja kokemuksia liikkeen johdosta, alkoivat inhota sellaisia sanoja kuin ”auktoriteetti”, ”alistuminen” ja ”tilivelvollisuus”. Jopa vielä tänä päivänä he yhä taistelevat vääristynyttä jumalakuvaa vastaan, jonka heidän kokemuksensa ”paimenista” syövytti heidän mieliinsä.

Auktoriteettiaihe edustaa siten erittäin arkaa ja tunnelatauksellista historiaa monille. Jopa siinä määrin, että kun johtajuusterminologiaa vain mainitaankin, niin hätävalot alkavat vilkkua ja uhriksi joutumisen punainen lippu nostetaan ilmaan.

30 vuotta myöhemmin hengellinen auktoriteetti on edelleen tulenarka aihe, joka nostattaa tunteita. Siitä huolimatta, että olemme tässä luvussa ottaneet täysin erilaisen kannan asiaan, astelemme kuitenkin vaarallisen miinakentän reunoilla.

On pidettävä mielessä, että väärät opetukset eivät koskaan nouse pelkästä Raamatun sanojen käytöstä. Ne nousevat pikemminkin sen tyrmäämisestä, mitä ne alun perin tarkoittivat kuulijoilleen. Sellaiset sanat kuin ”auktoriteetti” ja ”alistuminen” ovat olleet tallattuina niin kauan, että ne pitää ”pelastaa” niiltä vääriltä mielleyhtymiltä, jotka niihin on liitetty.

Siispä suoja väärää opetusta vastaan ei löydy näiden raamatuntermien hylkäämisestä vaan tilanteen yläpuolelle nousemisesta ja sanojen alkuperäisten merkitysten palauttamisesta. Toisin sanoen meidän on opittava puhumaan ei vain siitä, mistä Raamattu puhuu vaan myös sillä tavalla kuin Raamattu puhuu.

 

Uuden Testamentin käsitys alamaisuudesta

 

Kreikan sana, joka useimmiten käännetään sanalla ”alistua” Uudessa Testamentissa on hypotasso. Parempi käännös sanalle hypotasso on ”alamaisuus”. Uudessa Testamentissa alamaisuus tarkoittaa vapaaehtoisen luopumisen asennetta, yhteistyössä olemista ja toisen kehotuksiin ja neuvoihin myöntymistä.

Raamatullisella alamaisuudella ei ole mitään tekemistä kontrollin tai hierarkkisen vallan kanssa. Se on yksinkertaisesti lapsenkaltaisen avoimuuden asenne, joka antaa myöten toisille siinä määrin, kun he heijastavat Herran mieltä.

Raamatullista alamaisuutta on olemassa, ja se on arvokasta. Sen täytyy kuitenkin alkaa siitä, mitä Jumala haluaa ja mitä Uusi Testamentti olettaa: nimittäin siitä, että olemme yksilöinä ja yhteisönä alamaisia Jeesukselle Kristukselle. Meidän on myös oltava alamaisia toinen toisillemme seurakunnassa sekä niille oikeille ja luotettaville seurakuntien perustajille, jotka uhrautuen palvelevat Kristuksen ruumista.

Painotan ”oikeita ja luotettavia”, sillä vääriä profeettoja ja vääriä apostoleja on runsaasti. Paikallisseurakunnan vastuulla on tutkia ne, jotka väittävät olevansa apostolisia työntekijöitä (1. Tess. 1:5, 2. Tess. 3:10, Ilm. 2:2). Raamattu kehottaa meitä olemaan alamaisia hengellisille johtajille heidän jalon luonteensa ja hengellisen palvelutyönsä vuoksi (1. Kor. 16:10-11, 15-18, Fil. 2:29-30, 1. Tess. 5:12-13, 1. Tim. 5:17, Hepr. 13:17).

Ehkä kaikkein valaisevin teksti tässä keskustelussa on Ef. 5:21:

 

Ja olkaa TOINEN TOISELLENNE alamaiset Kristuksen pelossa.

 

Pietari toistaa samaa ajatusta sanoen:

 

Samoin te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa KAIKKI KESKINÄISEEN nöyryyteen sillä ”Jumala on ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa armon” (1. Piet. 5:5)

 

Raamattu ei koskaan opeta ”suojelevasta auktoriteetista”. Sen sijaan se opettaa keskinäisestä alamaisuudesta. Keskinäinen alamaisuus perustuu siihen Uuden Testamentin käsitykseen, että kaikilla uskovilla on lahjoja. Sellaisenaan he saattavat kaikki ilmentää Jeesusta Kristusta. Siksi meidän on oltava alamaisia toinen toisellemme.

Keskinäinen alamaisuus perustuu yhtä lailla ilmoitukseen Kristuksen ruumiista. Jumalallinen auktoriteetti on annettu koko ruumiille eikä vain tietylle osalle sitä (Matt. 18:15-20, 16:16-19, Ef. 1:19-23).

Jumalan eklesiologiassa ekklesia on teokraattinen osallistuva yhteisö, jossa jumalallista auktoriteettia on levitetty kaikille, joilla on Pyhä Henki.

Jumala ei ole uskonut auktoriteettiaan kenellekään yksilölle tai seurakunnan osalle. Sen sijaan Hänen auktoriteettinsa kuuluu koko yhteisölle. Kun uskovan yhteisön jäsenet aktivoivat palvelutehtävänsä, hengellistä auktoriteettia jakautuu Hengen antamien lahjojen kautta.

Pohjimmiltaan keskinäinen alamaisuus vaatii sitä, että ymmärrämme olevamme osa jotakin itseämme suurempaa – olemme ruumiin jäseniä. Se vaatii myös sitä, että tunnustamme olevamme itsessämme riittämättömiä täyttämään Jumalan korkeimman päämäärän.

Keskinäinen alamaisuus perustuu nöyrään mutta realistiseen asenteeseen, että tarvitsemme veljiemme ja sisartemme panosta. Se on sen myöntämistä, ettemme pysty olemaan hyviä kristittyjä yksinämme. Tällä tavalla keskinäinen alamaisuus on välttämätöntä normaalille kristilliselle elämälle.

Keskinäinen alamaisuus merkitsee seuraavaa: olet avoin Herran ojennukselle kenen tahansa uskovan kautta. Olet myös avoin vastaanottamaan kehotusta ja kuritusta (Herralta) huolimatta siitä, kuka ruoskaa pitelee. Se tarkoittaa siis sitä, että annat muiden puhua elämääsi.

 

Jumalan ajatus auktoriteetista

 

Alamaisuuden kääntöpuoli on auktoriteetti. Auktoriteetti on Jumalan antama etuoikeus toteuttaa tietty toimenpide. Uuden Testamentin lähin vastine sanalle ”auktoriteetti” on eksusia. Eksusia tulee sanasta eksesti(n). Se tarkoittaa mahdollista ja oikeaa toimenpidettä, joka voidaan toteuttaa esteettä.

Auktoriteetilla (eksusia) on tekemistä vallan tulkitsemisen ja viestimisen kanssa. Tarkemmin sanottuna auktoriteetti on oikeus toteuttaa tietty toimenpide. Raamattu opettaa, että Jumala on kaiken auktoriteetin ainut lähde (Room. 13:1), ja tämä auktoriteetti on annettu Hänen Pojalleen (Matt. 28:18, Joh. 3:30-36, 17:2).

Yksin Jeesuksella Kristuksella on auktoriteetti. Herra itse sanoo selkeästi, että ”minulle on annettu KAIKKI valta taivaassa ja maan päällä.” Samaan aikaan Jumala on delegoinut auktoriteettinsa ihmisille tiettyjä tarkoitusperiä varten tässä maailmassa.

Esimerkiksi maallisella puolella Jumala on asettanut monia erilaisia toiminta-alueita, joilla hänen auktoriteettiaan harjoitetaan (Ef. 5:22-6:18, Kol. 3:18-25). Hän on asettanut tiettyjä ”virka-auktoriteetteja”, joiden on tarkoitus pitää järjestystä auringon alla. Hallintovirkamiehille, kuten kuninkaille, tuomareille ja muille viranomaisille on annettu tällainen auktoriteetti (Joh. 19:10-11, Room. 13:1-, 1. Tim. 2:2, 1. Piet. 2:13-14).

Virka-auktoriteetti on auktoriteettia, joka on annettu muuttumattomalle viralle. Se toimii riippumatta viranhaltijan tekemisistä. Virka-auktoriteetti on kiinteää, asemaan perustuvaa auktoriteettia. Niin kauan kun henkilö on virassa, hänellä on auktoriteettia.

Kun auktoriteetti annetaan viran kautta jollekulle, vastaanottajasta tulee auktoriteetti virkansa perusteella. Tästä syystä kristittyjä kehotetaan olemaan alamaisia hallinnollisille johtajille – riippumatta heidän luonteenlaadustaan (Room. 13:1-, 1. Piet. 2:13-19).

Herramme Jeesus, niin kuin Paavalikin, osoittivat alamaisuutta, kun he seisoivat virka-auktoriteetin edessä (Matt. 26:63-64, Ap.t. 23:2-5). Samalla tavalla me olemme aina alamaisia sellaiselle auktoriteetille. Laittomuus ja auktoriteetin halveksiminen ovat syntisen luonnon merkkejä (2. Piet. 2:10, Juud. 8). Toisaalta alamaisuus ja tottelevaisuus ovat kaksi aivan eri asiaa. On kohtalokasta sekoittaa ne.

 

Alamaisuus/tottelevaisuus

 

Miten alamaisuus eroaa tottelevaisuudesta? Alamaisuus on asenne. Tottelevaisuus on toimintaa. Alamaisuus on ehdotonta. Tottelevaisuus on ehdollista. Alamaisuus on sisäinen asia. Tottelevaisuus on ulkoinen asia.

Jumala kutsuu meitä nöyrään alamaisuuteen niitä kohtaan, jotka Hän on asettanut auktoriteettiasemaan maailmassa. Kuitenkaan emme saa totella heitä, jos he käskevät meitä toimimaan Jumalan tahdon vastaisesti, sillä Jumalan auktoriteetti on korkeampi kuin mikään maallinen auktoriteetti.

On kuitenkin mahdollista olla tottelematta vaikka alistuukin. Voi olla tottelematta maallista auktoriteettia ja kuitenkin säilyttää nöyrä alamaisuuden asenne. Voi olla tottelematta ja silti säilyttää kunnioittava asenne kapinoinnin ja parjauksen sijaan (1. Tim. 2:1-2, 2. Piet. 2:10, Juud. 8).

Heprealaisten kätilöiden (2. Moos. 1:17), kolmen heprealaisen nuoren miehen (Dan. 3:17-18), Danielin (Dan. 6:8-10) ja apostolien (Ap.t. 4:18-20, 5:27-29) tottelemattomuus on esimerkkinä siitä periaatteesta, että on alamainen virka-auktoriteetille, muttei tottele sitä, jos se on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.

Vaikka Jumala on asettanut virka-auktoriteetin toimimaan maailmassa, hän ei ole asettanut tällaista auktoriteettia seurakuntaan. Tästä syystä seurakunnan johtajat loistavat poissaolollaan Paavalin auktoriteettiopetuksesta Ef. 5-6:ssa ja Kol. 3:ssa.

On totta, että Jumala on antanut uskoville auktoriteettia (eksusia) käyttää tiettyjä oikeuksia. Niiden joukossa on valta/oikeus (eksusia) tulla Jumalan lapsiksi (Joh. 1:12), omistaa omaisuutta (Ap.t. 5:4), päättää mennäkö naimisiin vai elääkö naimattomana (1. Kor. 7:37), päättää mitä syödä tai juoda (1. Kor. 8:9), parantaa sairauksia ja ajaa ulos pahoja henkiä (Matt. 10:1, Mark. 3:15, 6:7, Luuk. 9:1, 10:19), rakentaa seurakuntaa (2. Kor. 10:8, 13:10), saada erityistä siunausta tietyistä palvelutehtävistä (1. Kor. 9:4-18, 2. Tess. 3:8-9), hallita kansoja ja syödä elämän puusta tulevassa valtakunnassa (Ilm. 2:26, 22:14).

Raamattu ei koskaan opeta, että Jumala olisi antanut uskoville auktoriteettia (eksusia) toisten uskovien yli! Muista Herramme sanat Matt. 20:25-26:ssa ja Luuk. 22:25-26:ssa, missä Hän tuomitsi eksusia-tyyppiset auktoriteettimuodot seuraajiensa keskuudessa. Yksin tämän tosiasian pitäisi pysäyttää meidät miettimään asiaa vakavasti.

Tästä syystä on epäloogista ja luulottelua esittää, että seurakunnan johtajat käyttävät samanlaista auktoriteettia kuin virkamiehet. Uusi Testamentti ei koskaan yhdistä eksusiaa seurakunnan johtajiin eikä se koskaan mainitse, että joillakin uskovilla olisi eksusia toisten uskovien yli.

Vanha Testamentti tosin kuvaa profeetat, papit, kuninkaat ja tuomarit virka-auktoriteettina. Tämä siitä syystä, että nämä ”virat” olivat esikuvia itsensä Jeesuksen Kristuksen auktoritatiivisista palvelutehtävistä. Kristus on varsinainen Profeetta, Pappi, Kuningas ja Tuomari. Uudessa Testamentissa ei kuitenkaan koskaan kuvata seurakunnan johtajaa virka-auktoriteettina. Tämä koskee sekä paikallisia kaitsijoita että apostolisia työntekijöitä.

Suoraan sanottuna käsitys, että joillakin kristityillä on auktoriteettia toisten kristittyjen yli, on esimerkki pakotetusta raamatunselityksestä. Sellaisenaan se on raamatullisesti kestämätöntä. Kun seurakunnan johtajat käyttävät samanlaista valtaa kuin hallintovirkamiehet, heistä tulee vallanriistäjiä!

Eittämättä seurakunnassa toimii auktoriteetti, mutta ekklesiassa toimiva auktoriteetti on aivan erilaista kuin maallinen auktoriteetti. Tämä on järkeenkäyvää, sillä seurakunta ei ole ihmisorganisaatio vaan hengellinen organismi. Seurakunnassa toimiva auktoriteetti ei ole virka-auktoriteettia vaan orgaanista auktoriteettia.

 

Virka-auktoriteetti/orgaaninen auktoriteetti

 

Mitä orgaaninen auktoriteetti on? Orgaaninen auktoriteetti on auktoriteettia, joka perustuu hengelliseen elämään. Orgaaninen auktoriteetti on viestittyä auktoriteettia. Toisin sanoen kun ihmiset viestivät Jumalan elämää sanojen ja tekojen kautta, heillä on itsensä Herran tuki.

Kaikilla kristityillä on orgaanista auktoriteettia sen nojalla, että heillä on Pyhän Hengen elämä sisällään. Siksi Uusi Testamentti käskee meitä olemaan alamaisia toinen toisellemme Kristuksen pelossa. Mutta ne, jotka ovat kokeneempia hengellisessä elämässä, ilmaisevat Jumalan ajatusta yleensä johdonmukaisemmin kuin lihalliset ja epäkypsät kristityt (Hepr. 5:14).

Orgaaninen auktoriteetti ammentaa Kristuksen välittömästä ohjauksesta, ei muuttumattomasta virasta. Orgaaninen auktoriteetti ei ole luontaista kenellekään ihmiselle tai millekään asemalle. Se ei asu ihmisessä itsessään tai virassa, joka hänellä on (niin kuin on virka-auktoriteetin laita).

Sen sijaan orgaaninen auktoriteetti on yksilön ulkopuolella, sillä se kuuluu Kristukselle. Vain silloin, kun Kristus ohjaa henkilöä sanomaan tai tekemään jotakin, tämä henkilö käyttää auktoriteettia. Toisin sanoen henkilöllä on oikeus tulla kuulluksi ja totelluksi vain silloin, kun hän heijastaa Herran mieltä. Orgaaninen auktoriteetti on siis viestinnällistä ja johdettua.

Orgaanisen auktoriteetin viestinnällinen luonne voidaan ymmärtää ruumiskielikuvan kautta, jolla Paavali kuvaa seurakuntaa. Kun Pää (joka on kaiken auktoriteetin lähde) antaa kädelle signaalin liikkua, kädellä on Pään auktoriteetti. Kädellä ei kuitenkaan ole auktoriteettia itsessään. Se saa auktoriteettia vain silloin, kun se toimii Pään antamien ohjeiden mukaisesti. Kädellä on siinä määrin auktoriteettia kuin se edustaa Pään tahtoa.

On huomattava, että fyysisen pään liike suhteessa fyysiseen kehoon on orgaanista. Se perustuu ihmiseen elävänä organismina. Sama periaate pätee hengelliseen Päähän ja hengelliseen ruumiiseen. Uskovat käyttävät hengellistä auktoriteettia ainoastaan silloin, kun he edustavat Kristusta sanoissaan ja teoissaan.

Orgaaninen auktoriteetti on siis joustavaa ja liikkuvaa, ei staattista. Orgaaninen auktoriteetti on välitettyä, ei innovatiivista. Se perustuu hengelliseen elämään ja palveluun. Se ei siis ole peruuttamattomasti omistettavissa.

Tämä selittää, miksi Pietarin ja Jaakobin, samoin kuin Paavalin ja Barnabaksenkin käyttämän hengellisen auktoriteetin määrä vaihteli (Ap.t. 1:15, 2:14, 12:17,25, 13:2,7,13-, 15:2,7,13,22). Koska orgaaninen auktoriteetti ei ole virkaan perustuvaa vaan saatua, uskovat eivät ota itselleen, peri, välitä eteenpäin tai korvaa Jumalan auktoriteettia. He ainoastaan edustavat sitä. Tässä on selkeä ero. Sen väärinymmärtäminen on johtanut suunnattomiin sekaannuksiin ja väärinkäytöksiin Jumalan kansan keskuudessa.

Keskusteltaessa hengellisestä auktoriteetista painotuksen pitäisi aina olla toiminnassa ja palvelussa pikemminkin kuin mystisessä ”hengellisyyden” käsitteessä. Auktoriteetin vaatiminen itselleen hengellisyyden perusteella on käytännöllisesti katsoen sama asia kuin itsensä virka-auktoriteetiksi tekeminen, sillä ”hengellisyyden” vaatimus muodostaa verhotun viran.

Jos henkilö on todella hengellinen, hänen hengellisyytensä näkyy siinä, miten hän elää, palvelee ja kuuntelee Herraa. Vain tällaiset ihmiset osaavat erottaa hengellisyyden, eivät ne, jotka ottavat auktoriteetin kehumalla itseään. Painotuksen pitäminen palvelussa ja toiminnassa suojelee näin uusitestamentillisia seurakuntia muuttumasta henkilökulteiksi.

 

Hyödyllinen vertailu

 

Listataanpa muutamia eroja virka-auktoriteetin ja orgaanisen auktoriteetin välillä.

 

1. Virka-auktoriteetteja täytyy totella, kunhan totteleminen ei ole ristiriidassa korkeamman auktoriteetin tahdon kanssa (Ap.t. 5:29). Uusi Testamentti neuvoo lapsia tottelemaan vanhempiaan (Ef. 6:1, Kol. 3:20), kansalaisia tottelemaan esivaltaa (Tit. 3:1) ja työntekijöitä tottelemaan työnantajiaan (Ef. 6:5, Kol. 3:22).

Sitä vastoin ne, jotka käyttävät orgaanista auktoriteettia, eivät koskaan vaadi tottelevaisuutta itseään kohtaan. He pikemminkin yrittävät suostutella toisia tottelemaan Jumalan tahtoa. Tästä syystä Hepr. 13:17 kutsuu meitä antamaan johtajiemme voittaa (peitho) meidät puolelleen.

Paavalin kirjeet valaisevat aihetta lisää. Ne kaikki ovat täynnä vetoomuksia, pyyntöjä ja suostuttelevaa kieltä. (Tästä lisää myöhemmin.)

 

2. Virka-auktoriteetin omaavat kantavat täyden vastuun, kun he johtavat alamaisensa väärille urille. 4. Moos. 18:sta luemme, että syntitaakka kaatui pappien harteille. He olivat virka-auktoriteetteja Israelissa.

Sitä vastoin orgaaninen auktoriteetti ei koskaan tee tyhjäksi toisten vastuuta. Seurakunnassa uskovat kantavat täyden vastuun teoistaan – silloinkin kun he päättävät noudattaa toisten neuvoja.

Tästä syystä Raamattu antaa useita käskyjä arvioida toisten tuottamaa hedelmää. Se opettaa myös, että harhautuminen tuo Jumalan tuomion (Matt. 7:15-27, 16:11-12,24:4-5, 1. Kor. 14:29, Gal. 1:6-9, 2:4, Fil. 3:2-19, 1. Tess. 5:21, 1. Tim. 2:14, 1. Joh. 3:4-10, 4:1-6). Uusi Testamentti ei missään opeta, että jos kristitty tottelee toista henkilöä, hän ei enää olisi vastuussa teoistaan.

 

3. Virka-auktoriteetin omaavat henkilöt voivat olla vähemmän kypsiä, vähemmän hengellisiä ja vähemmän oikeamielisiä kuin ne, joiden yli heillä on auktoriteettia. Orgaaninen auktoriteetti taas on suorassa yhteydessä hengelliseen kypsyyteen eikä niitä voida erottaa.

Käskemme usein lapsiamme ”tottelemaan vanhempiaan”, koska ne, jotka ovat vanhempia (luonnolliselta elämältään) ovat yleensä kypsempiä neuvoissaan. Siksi he ansaitsevat kunnioituksemme ja alamaisuutemme (1. Piet. 5:5). Sama pätee hengellisellä alueella.

Niillä, jotka ovat kasvaneet pidemmälle hengellisessä elämässä, on enemmän orgaanista auktoriteettia. (Kukaan ei voi käyttää hengellistä auktoriteettia, ellei hän itse ole Jumalan auktoriteetin alla.) Varma merkki hengellisestä kypsyydestä on palvelualttius ja lapsenkaltainen nöyryys. Tarkastellaanpa seuraavia tekstejä, jotka kehottavat meitä arvostamaan niitä, joilla on molemmat ominaisuudet:

 

Mutta minä kehoitan teitä, veljet, te tunnette Stefanaan perhekunnan ja tiedätte, että se on Akaian ensi hedelmä ja että he ovat antautuneet pyhien palvelukseen. OLKAA TEKIN KUULIAISIA HEIDÄN KALTAISILLEEN JA JOKAISELLE, JOKA HEIDÄN KANSSAAN TYÖTÄ TEKEE JA VAIVAA NÄKEE. Minä iloitsen Stefanaan ja Fornatuksen ja Akaikuksen tännetulosta, koska he korvaavat minulle teidän poissaolonne; he ovat virkistäneet minun henkeäni niinkuin teidänkin. ANTAKAA SIIS TÄYSI TUNNUSTUS SELLAISILLE MIEHILLE. (1. Kor. 16:15-18)

 

Ottakaa siis hänet [Epafroditus] vastaan Herrassa kaikella ilolla, ja PITÄKÄÄ SEMMOISIA KUNNIASSA, SILLÄ KRISTUKSEN TYÖN TÄHDEN HÄN JOUTUI AIVAN KUOLEMAN PARTAALLE, KUN PANI HENKENSÄ ALTTIIKSI… (Fil. 2:29-30)

 

Mutta me pyydämme teitä, veljet, ANTAMAAN TUNNUSTUKSENNE NIILLE, JOTKA TEKEVÄT TYÖTÄ TEIDÄN KESKUUDESSANNE ja ovat teidän johtajanne Herrassa ja neuvovat teitä, sekä PITÄMÄÄN HEITÄ ERINOMAISEN RAKKAINA HEIDÄN TYÖNSÄ TÄHDEN... (1. Tess. 5:12-13)

 

Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, PIDETTÄKÖÖN KAHDENKERTAISEN KUNNIAN ANSAINNEINA, VARSINKIN NIITÄ, JOTKA SANASSA JA OPETUKSESSA TYÖTÄ TEKEVÄT… Älä ota huomioosi syytettä vanhinta vastaan, ellei ole kahta tai kolmea todistajaa. (1. Tim. 5:17,19)

 

Muistakaa johtajianne, JOTKA OVAT PUHUNEET TEILLE JUMALAN SANAA; KATSOKAA KUINKA HEIDÄN VAELLUKSENSA ON PÄÄTTYNYT, JA SEURATKAA HEIDÄN USKOANSA. (Hepr. 13:7)

 

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset [kreikaksi: heidän puolelleen voittamat ja ALAMAISET], SILLÄ HE VALVOVAT TEIDÄN SIELUJANNE NIINKUIN NE, JOIDEN ON TEHTÄVÄ TILI, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä. (Hepr. 13:17)

Samoin te, nuoremmat, OLKAA VANHEMMILLENNE ALAMAISET… (1. Piet. 5:5)

 

Selvästikin Uusi Testamentti kehottaa seurakuntaa antamaan painoarvoa niille, jotka väsymättä tekevät hengellistä palvelutyötä. Sellainen arvostus on sekä spontaania että vaistomaista eikä siitä pitäisi koskaan tehdä muodollista tai absoluuttista.

Uuden Testamentin kriteerit roolimalleille ovat aina toiminnallisia, eivät muodollisia. Vaikka meidän pitäisi arvostaa niiden palvelutyötä, jotka uhraavat elämänsä meidän hyväksemme, niin on vakava virhe erotella heidät muodollisesti muusta uskovien yhteisöstä. (Tässä ”auktoriteettiopetus” menee pieleen!)

Kunnia, jota uskova saa seurakunnasta, on aina ansaittua. Sitä ei koskaan vaadita itselle. Ne, jotka ovat todella hengellisiä, eivät vaadi hengellistä auktoriteettia muiden yli eivätkä kehuskele hengellisestä työstään ja kypsyydestään. Ihmiset, jotka tekevät sellaista, itse asiassa paljastavat epäkypsyytensä! Se, joka väittää olevansa ”Jumalan voitelema voimamies juuri tälle ajalle” – tai jotakin vastaavaa – todistaa yhden asian: hänellä ei ole auktoriteettia!

Sitä vastoin ne, jotka saavat arvostusta seurakunnassa, ovat niitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi palvelijoiksi – ei vain puhetaidossa vaan todellisuudessa (2. Kor. 8:22, 1. Tess. 1:5, 2. Tess. 3:10). Ansaittu tunnustus ja luottamus seurakunnalta on ainoa turvallinen hengellisen auktoriteetin merkki.

 

4. Virka-auktoriteetin omaavilla on auktoriteettinsa siihen asti, kun heidät siirretään pois virastaan. Niin kauan kun heillä on virka-asema, heidän auktoriteettinsa toimii, vaikka he tekisivät epäviisaita tai epäoikeudenmukaisia päätöksiä. Esimerkiksi kuningas Saulilla oli auktoriteetti niin kauan, kun hän istui Israelin valtaistuimella. Auktoriteetti säilyi jopa sen jälkeen kun Jumalan Henki lähti hänestä (1. Sam. 16:14, 24:4-6)!

Orgaaninen auktoriteetti puolestaan toimii vain kun ilmennetään Kristusta. Niinpä jos uskova kehottaa seurakuntaa tekemään jotakin, joka ei heijasta Pään tahtoa (vaikka se ei rikkoisikaan Jumalan säätämää lakia vastaan), niin hänellä ei ole auktoriteettia tukenaan. Vain Jeesuksella Kristuksella on auktoriteetti, ja vain Hänestä lähtevä elämä tuo auktoriteetin.

 

5. Virka-auktoriteetti on käytännöllisesti katsoen aina hierarkkista. Orgaaninen auktoriteetti ei ole koskaan hierarkkista (Matt. 20:25-28, Luuk. 22:25-27). Itse asiassa orgaanisesta auktoriteetista tulee aina vääristynyttä ja väärinkäytettyä, jos se liittoutuu hierarkian kanssa. Kuten olemme jo nähneet, Raamatusta puuttuu hierarkkinen kuvakieli, sillä se loukkaa melkein aina Jumalan kansaa.

Lyhyesti sanottuna orgaaninen auktoriteetti ei valu ylhäältä alas, eikä se toimi hierarkkisen käskytysjärjestyksen mukaan. Toisaalta orgaaninen auktoriteetti ei myöskään nouse alhaalta ylöspäin eli se ei siirry seurakunnalta henkilölle. Sillä vaikka seurakunta päättäisi antaa jollekulle auktoriteetin tiettyä tehtävää varten, siltä puuttuu auktoriteetti, jollei se heijasta Kristuksen mieltä.

Orgaaninen auktoriteetti toimii sisältä ulospäin. Kun sisällämme asuva Kristus johtaa uskovaa tai seurakuntaa puhumaan tai toimimaan, heillä on Pään auktoriteetti tukenaan! Hänelle kuuluu maailmankaikkeuden ainoa auktoriteetti. Jeesus Kristus, jota sisällämme asuva Pyhä Henki edustaa, on kaiken auktoriteetin ainoa lähde ja kantava voima. Eikä Hänen Päänsä yläpuolella ole mitään muuta auktoriteettia!

Nykyseurakuntien johtajuusongelmat johtuvat virka-auktoriteettirakenteiden järjettömän yksinkertaistetusta soveltamisesta hengellisiin suhteisiin. Tämä väärä soveltaminen aiheutuu yhden koon auktoriteettimentaliteetista. On kuitenkin paha virhe siirtää virka-auktoriteetti kristilliseen seurakuntaan – tai mille tahansa muulle orgaanisen suhteen alueelle (kuten avioliittoon).

 

Keskinäinen alamaisuus rakentuu aina rakkaudelle

 

Kun uskova ilmentää orgaanista auktoriteettia seurakunnassa, meidän on hyvä tunnustaa se. Sellaista auktoriteettia vastaan kapinoiminen on Kristusta vastaan kapinoimista, sillä ei ole sellaista auktoriteettia, jonka lähde Jeesus Kristus ei olisi. Niinpä jonkun sanojen hylkääminen, kun ne ilmaisevat Jumalan ajatusta, on Hänen auktoriteettinsa hylkäämistä.

Vaikka hengellinen alamaisuus perustuu meidän alistumiseemme Jumalalle, se rakentuu myös rakkaudelle. Rakkaus on aina avoin oppimaan ja kuuntelemaan, mitä toisilla on sanottavaa. Samanaikaisesti rakkaus on valmis nuhtelemaan toisia, kun he hairahtuvat.

Rakkaus hylkää freelancerimaisen tee se itse/yksinäinen susi –hengellisyyden. Se pitää arvossa riippuvuutta toisista Kristuksen ruumiissa. Rakkaus ymmärtää, että tekemisillämme on syvä vaikutus toisiin, koska olemme toinen toisemme jäseniä ja meillä on sama syntyperä. Rakkaus surkuttelee yksilökeskeistä, yksityistettyä kristillisyyttä ja myöntää, että tarvitsee toisia Kristuksen ruumiin jäseniä.

Rakkaus on joskus suloista, ystävällistä ja mukavaa. Kuitenkin kun se kohtaa synnin kauheudet, se voi olla koettelevaa, taistelunhaluista ja taipumatonta. Rakkaus on kärsivällistä, kunnioittavaa ja lempeää. Se ei koskaan ole kovaäänistä, alentavaa tai diktaattorimaista. Rakkaus torjuu pöyhkeät ja mahtailevat auktoriteettivaatimukset. Sen sijaan sillä on syvällinen nöyryyden ja sävyisyyden leima.

Rakkaus ei ole velttoa tai sentimentaalista vaan innokkaan havainnoivaa ja tarkkanäköistä. Rakkaus tarjoutuu käyttämään voimavarojaan toisten auttamiseen. Se ei koskaan manipuloi tai pakota toisia omaan tahtoonsa. Rakkaus ei koskaan pakota, vaadi tai hallitse pakkovallalla.

Rakkaus ajaa meitä olemaan vastuullisia ”veljemme vartijoita”, mutta se kieltää meitä tulemasta tunkeilijoiksi ja heidän elämäänsä sekaantujiksi. Meidät on todellakin kutsuttu edustamaan Pyhän Hengen tahtoa toinen toisellemme. Kuitenkaan meitä ei koskaan ole kutsuttu korvaamaan Hänen Persoonaansa tai Hänen työtänsä!

Keskinäinen alamaisuus ei ole lupa penkoa veljien ja sisartemme yksityisasioita ”varmistuaksemme” siitä, että heidän vaelluksensa on kunnossa! Raamattu ei missään kohdassa anna meille oikeutta kuulustella veljiämme ja sisariamme heidän taloudellisista sijoituksistaan, heidän rakastelustaan puolisonsa kanssa tai muista intiimeistä asioista.

Tällainen tarpeeton yksityisasioiden penkominen, jota harjoitetaan ”tilivelvollisuuden” varjolla, on sitä ainesta, joista autoritääriset kultit on tehty. Lopulta sellainen ajattelu tekee mistä tahansa uskovien yhteisöstä yhdenmukaisuuden painekattilan. (On tietenkin aivan eri asia, jos itse haluaa uskoutua jollekulle sellaisissa henkilökohtaisissa asioissa. Mutta silloin kyseessä on oma valinta, ei velvollisuus.)

Emme saa koskaan unohtaa sitä tosiasiaa, että Raamattu antaa erityisen suurta arvoa kristityn henkilökohtaiselle vapaudelle ja yksityisyydelle (Room. 14:1-12, Gal. 5:1, Kol. 2:16, Jaak. 4:11-12). Siksi uskovienkin pitäisi kunnioittaa näitä asioita suuresti. Ellei ole hyvää syytä epäillä, että veli tai sisar tekee vakavaa syntiä, on erittäin epäkristillistä urkkia ja sekaantua heidän yksityisasioihinsa.

Uusi Testamentti varoittaa meitä ”sekaantumasta muiden asioihin” ja ”puhumasta sellaista mitä ei pitäisi” (1. Tim. 5:13, v. 1992 suomennos, 1. Piet. 5:15).  Toisaalta jos uskova on vakavassa ahdingossa hengellisesti – taistellen jotakin ”vakavaa syntiä” vastaan – rakkaus vaatii, että hän sekä etsii että vastaanottaa apua seurakunnalta.

Koska keskinäinen alamaisuus ilmenee aina rakkautena, se luo hengellisen turvallisuuden kulttuurin. Keskinäinen alamaisuus ei ole kontrollointia vaan avunantoa. Se ei koskaan jähmety paikalleen muodolliseksi systeemiksi. Se ei ole virallista, lakisääteistä tai mekaanista. Se on toiminnallista, spontaania ja orgaanista. Vaara uhkaa silloin, kun siitä tehdään ihmisinstituutio – kantaapa se mitä nimeä tahansa! Kristittyinä meillä on hengellinen vaisto alistua hengelliselle auktoriteetille, ja seurakunta hyötyy aina siitä, kun alistumme sille.

Kun toivotamme toiset tervetulleiksi puhumaan elämäämme, avaamme oven Herralle rohkaisemaan, motivoimaan ja suojelemaan meitä. Tästä syystä Sananlaskut painottavat jatkuvasti, että ”neuvonantajien runsaus tuo menestyksen” (San. 11:14, 15:22, 24:6). Rakkaus on jumalallinen keino tarjota hengellistä suojelua. Onneksi se ei kuitenkaan ole yhtä ahdas kuin muutamien sydämet, jotka ovat sen vaikutuspiirissä. Vain rakkaudella on ”peittävä” (covering) voima (San. 10:12, 17:9, 1. Piet. 4:8).

 

Keskinäisen alamaisuuden hinta

 

Keskinäinen alamaisuus on radikaalisti erilaista kuin yksipuolinen alistuminen auktoriteettirakenteille. Keskinäistä alamaisuutta ei pitäisi kuitenkaan sekoittaa täysin individualistiseen, moraalisesti suhteelliseen, suvaitsevaiseen tasa-arvoajatteluun, joka leimaa postmodernia ajattelua.

Keskinäisellä alamaisuudella on hintansa. Rehellisesti sanoen egomme ei halua olla alamainen kenellekään! Langenneina ihmisinä haluamme tehdä sitä, mikä on omissa silmissämme oikein – ilman toisten puuttumista asioihin.

Taipumuksemme vastustaa orgaanista auktoriteettia on syvään juurtuneena Aadamilta perityssä luonnossamme (Room. 3:10-18). Ojennuksen, nuhteen ja moitteen vastaanottaminen toisilta kuolevaisilta muodostaa meille ison ristin kannettavaksi (San. 15:10, 17:10, 27:5-6, 28:23). Tästä syystä keskinäinen alamaisuus on vasta-ainetta kapinalliselle lihallemme ja laittomalle kulttuurillemme.

Hengellisen auktoriteetin harjoittaminen tekee yhtä kipeää. Ellei ole itse ”kontrolloijatyyppiä”, toisten nuhteleminen on sekä vaikeaa että riskialtista. Raamattu kertoo meille, että veli, joka on loukkaantunut, on vaikeampi voittaa kuin linnoitettu kaupunki (San. 18:19)! Tämän johdosta toisten ojentamisen vaikeus yhteenoton pelkoon liittyneenä tekee Herran tottelemisen Hänen auktoriteettinsa ilmaisemisen alueilla vaikeaksi lihallemme.

On paljon helpompi antaa asioiden vain olla. On paljon yksinkertaisempaa vain rukoilla ”erehtyvien” veljiemme ja sisartemme puolesta. On paljon vaikeampaa kohdata heidät rakkaudellisesti.

Kaikki tämä vain korostaa sitä kiehtovaa tosiasiaa, että rakkauden tulisi hallita suhdettamme toisiimme. Sillä jos rakastamme veljiä ja sisaria, alistumme heidän neuvoilleen ja kehotuksilleen. Samalla tavoin rakkaus pakottaa meitä lähestymään epäonnistuneita veljiämme ja sisariamme nöyryyden hengessä, kun he tarvitsevat apuamme (Gal. 6:1, Jaak. 5:19-20). Pohjimmiltaan rakkauden tie on ristin tie.

 

Yhteisöllisen Jumalan tuntemisen tärkeys

 

Koska keskinäinen alamaisuus rakentuu rakkaudelle, se perustuu itsensä Jumalan luonteeseen. Jumala on luonteeltaan yhteisö. Yksi Jumala koostuu kolmen Persoonan yhteisöstä, jossa nämä kolme ikuisesti jakavat elämänsä toistensa kanssa. (Tätä totuutta kutsutaan perinteisesti kolminaisuudeksi.)

Jumalassa Isä antaa itsensä Pojalle ja Poika vuorostaan itsensä varauksettomasti Isälle. Pyhä Henki välittäjänä välittää heidän rakkauttaan toisilleen. Tässä jumalallisessa rakkauden tanssissa ei ole hierarkiaa. On vain keskinäistä yhteyttä, keskinäistä rakkautta ja keskinäistä alamaisuutta. (Joh. 14:28 ja 1. Kor. 11:3 eivät ole ristiriidassa tämän periaatteen kanssa. Nämä tekstit puhuvat Pojan vapaaehtoisesta alamaisuudesta Isälle osana heidän keskinäistä alamaisuuden suhdettaan.)

Keskinäinen jakaminen, jota Jumalassa tapahtuu, on rakkauden kulmakivi. Itse asiassa juuri siitä syystä Johannes pystyi sanomaan ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8). Jos Jumala ei olisi yhteisö, hänellä ei olisi ollut ketään, ketä rakastaa ennen luomista, sillä rakastaminen vaatii vähintään kaksi henkilöä.

Seurakunta on Kuninkaan yhteisö. Sellaisena se on kutsuttu heijastamaan Jumalassa tapahtuvaa vastavuoroista rakkaussuhdetta. Jumalassa ei ole hierarkiaa. Sama pätee ekklesiaan. Sen sisällä on vain keskinäistä alamaisuutta, jota hallitsee keskinäinen rakkaus. Näin siksi, että seurakunta elää Jumalan elämästä – samasta elämästä, joka Jumalassa on (Joh. 6:57, 17:20-26, 2. Piet. 1:4).

Uusi Testamentti käyttää avoimesti perhevertauskuvaa seurakunnasta. Seurakunta on suuri perhe – yhteisö, joka jakaa toinen toisensa taakat, tunnustaa syntejä toisilleen ja keskustelee toinen toisensa kanssa päätöksistä. Seurakunnan perheympäristössä keskinäinen alamaisuus luo yhteyttä, rakentaa rakkautta, tuo vakautta, edistää kasvua ja antaa rikkaamman merkityksen kristityn elämälle.

Toisin sanoen kristillistä elämää ei koskaan tarkoitettu elettäväksi yhteisön ulkopuolella. Eikä sitä voi elää oikein missään muussa ympäristössä. Ekklesia – kuninkaan yhteisö – on kristityn luonnollinen elinympäristö.

Sitä vastoin hierarkioissa alistuminen ja tilivelvollisuus ovat rangaistuksenalaisia ja lakihenkisiä. Ne tuottavat pelkoa, dominointia ja kontrollointia – asioita, jotka olivat vieraita alkuseurakunnalle.

Tällä tavalla keskinäinen alamaisuus on vasta-aine kovan linjan nikolaittalaisuutta (pappisvaltaisuutta) vastaan. Keskinäinen alamaisuus korostaa valtaa ihmisten kesken, ei valtaa ihmisten yli. Se rohkaisee valtuuttamaan kaikki eikä suosi harvojen valtaa. Se painottaa suhteita – ei ohjelmia; sitoutumista – ei irrallisuutta; liittymistä – ei eristäytymistä; organismia – ei organisaatiota; osallistumista – ei passiivista katselemista; kokonaisuutta – ei pirstoutuneisuutta; solidaarisuutta – ei individualismia; palvelemista – ei valta-asemaa; keskinäistä riippuvuutta – ei riippumattomuutta; rikastuttamista – ei epävarmuutta.

Vaikka kulttuurimme rohkaisee itseensä luottamiseen, individualismiin ja itsenäisyyteen, nämä asiat eivät sovi yhteen uusitestamentillisen seurakuntaekologian kanssa. Koska Jumala on yhteisö, Hänen lapsensa on tarkoitettu yhteisöön. Uusi luontomme (uudestisyntymisen kautta) kutsuu meitä siihen.

Me kristityt emme ole eristyneitä olioita. Aivan kuin kolmiyhteinen Jumalakin, jonka kuvaksi meidät luotiin, lajimme on yhteisöllinen (Ef. 4:24, Kol. 3:10). Me kukoistamme merkityksellisissä ihmissuhteissa toisten samanlaisten kanssa. Nykyinen ”auktoriteettioppi” hämärtää tämän selvän asian, mutta keskinäisen alamaisuuden periaate muodostaa jyrkän vastakohdan sille.

Jumalan kolmiyhteinen luonne on sekä lähde että malli kaikille ihmisyhteisöille. Juuri tästä kolmiyhteisen Jumalan rakkaussuhteesta keskinäisen alamaisuuden periaate löytää todellisen arvonsa.

Keskinäinen alamaisuus ei ole siis inhimillinen käsite, pikemminkin se juontaa juurensa iankaikkisen Jumalan yhteisölliseen ja vastavuoroiseen luonteeseen. Juuri tällaista luonnetta ekklesia on kutsuttu kantamaan. Tällä tavalla keskinäinen alamaisuus auttaa meitä näkemään Kristuksen kasvot seurakuntaelämässä.

Tässä luvussa esitelty auktoriteetti- ja alistumisnäkemys voidaan John Howard Yoderin kieltä lainatakseni tiivistää näin: ”Se antaa enemmän auktoriteettia seurakunnalle kuin Rooma, luottaa Pyhään Henkeen enemmän kuin helluntailaisuus, kunnioittaa yksilöä enemmän kuin humanismi, tekee moraalinormeista sitovampia kuin puritanismi ja on avoimempi määrätylle tilanteelle kuin uusi moraali.”