5. LUKU

 

APOSTOLINEN AUKTORITEETTI

 

Vaikka tämän kirjan puitteissa apostolin palvelutehtävää ei käsitellä täysimittaisesti, apostolisen auktoriteetin anatomian tarkastelu vahvistaa, että apostoleja on olemassa vielä nykyäänkin. Kahdellatoista apostolilla oli epäilemättä ainutlaatuinen paikka Jumalan suunnitelmassa (Luuk. 22:30, Ilm. 21:14). (Niihin kahteentoista sisältyi Mattias, joka tuli Juudas Iskariotin tilalle – Ap.t. 1:26).

Kuitenkin Raamattu mainitsee muitakin apostoleja niiden kahdentoista lisäksi. Paavali ja Barnabas (Ap.t. 14:4,14, 1. Kor. 9:1-6), Jaakob, Herran veli (Gal. 1:19), Timoteus ja Silas (1. Tess. 1:1, 2:7) ovat vain muutamia apostoleja, joita esiintyy Uuden Testamentin sivuilla.

Apostolinen palvelutehtävä jatkui siis alkuperäisten kahdentoista apostolin kuoleman jälkeenkin. Se ei loppunut 1. vuosisadan jälkeen, eikä sitä välitetty eteenpäin muodollisesti laitosmaisen hierarkian kautta.

Vaikka apostolit eivät nykyään kirjoita Raamattua, Jumala on silti valtuuttanut heidät rakentamaan Kristuksen ruumista (1. Kor. 12:28-29, Ef. 4:11). Apostolin päätehtävä on perustaa seurakuntia. Tämä ei tarkoita, etteikö seurakunta voisi syntyä ilman apostoliakin. Syyrian Antiokian, Kesarean, Tyroksen ja Ptolemain seurakunnat eivät ilmeisesti olleet apostolin perustamia.

Nämä seurakunnat saivat kuitenkin apua apostoliselta työntekijältä pian syntymänsä jälkeen. Itse asiassa apostolinen työntekijä oli joko perustamassa tai suuresti auttamassa jokaista seurakuntaa Uudessa Testamentissa.

Apostoliset työntekijät eivät perustaneet lähetysjärjestöjä, kirkkokuntia, soluryhmiä, kristillisiä järjestöjä tai ”laitoskirkkoja”. He istuttivat vain ekklesioita, joiden perustaja ja ylläpitäjä on Jeesus Kristus – seurakunnan Pääarkkitehti (1. Kor. 3:6-15).

Apostoliset työntekijät ovat Jumalan lahjoillaan varustamia ja työhönsä erityisesti kutsuttuja seurakuntalaisia (Room. 1:1, 1. Tim. 2:7, 2. Tim. 1:11). Heidät ovat hyväksyneet ja lähettäneet tähän työhön ne uskovat, jotka tuntevat heidät läheisesti. Tarkastellaanpa Ap.t. 13:1-4:ää

 

Antiokian seurakunnassa oli PROFEETTOJA JA OPETTAJIA: Barnabas ja Simeon, josta käytettiin nimeä Niger, kyreneläinen Lukios, Menahem, joka oli neljännesruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, sekä Saul. Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: ”EROTTAKAA Barnabas ja Saul MINUN TYÖHÖNI, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut”. Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja LÄHETTIVÄT HEIDÄT MATKAAN. Barnabas ja Saul, jotka PYHÄ HENKI OLI NÄIN LÄHETTÄNYT, tulivat Seleukiaan ja purjehtivat sieltä Kyprokseen. (v. 1992 suomennos)

 

Apostolisen työntekijän kutsu on henkilökohtainen, mutta hänen lähettämisensä on yhteisöllinen. Apostolinen työntekijä on yleensä opettaja, profeetta tai evankelista, jonka Jumala on kutsunut työhönsä paikkakunnan ulkopuolella. Hänet on myös julkisesti lähettänyt paikallinen uskovien ryhmä.

Juuri tämä sisäinen kutsu ja ulkoinen työhön erottaminen tekee jostakusta apostolisen työntekijän. Työntekijöitä voi lähettää myös vanhempi työntekijä, joka ohjaa heitä (1. Kor. 4:17, 2. Kor. 8:16-23, 12:18, Ef. 6:21-22, Kol. 4:7-8, 1. Tess. 3:1-2, 2. Tim. 4:12, Tit. 3:12-13).

Itse asiassa kreikan sana apostolos, suomeksi ”apostoli”, tarkoittaa kirjaimellisesti lähetettyä. Siksi Uusi Testamentti ei tiedä mitään itse itsensä nimittämistä ja itse itsensä lähettämistä apostoleista.

Apostoliset työntekijät ovat Uuden Testamentin mukaan niitä, jotka on lähetetty. He ovat matkaavia, liikkeellä olevia ulkopaikkakuntalaisia, jotka kritisoivat kulttuuria, julistavat evankeliumia ja istuttavat sekä hoitavat ekklesioita. Sitä, miten he suorittavat nämä tehtävät ja kuinka paljon auktoriteettia heillä on, pohdimme tässä luvussa.

 

Kysymys apostolisesta auktoriteetista

 

Käsitys ”apostolisesta auktoriteetista” on samankaltainen kuin ”kirkkokuntien auktoriteetistakin”, mutta sillä on oma hohtonsa. ”Apostolisen auktoriteettiopetuksen” mukaan seurakunta on suojassa harhaopilta, jos se alistuu jollekin nykyiselle apostolille (=seurakunnan perustajalle). Tämä perustuu sille ajatukselle, että apostolisilla työntekijöillä olisi virallista auktoriteettia kontrolloida ja johtaa seurakunnan asioita.

Raamattu on kuitenkin ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa. Emme löydä mistään Uudesta Testamentista apostolia, joka ottaa itselleen täyden vastuun paikallisseurakunnasta sen jälkeen, kun perustus on kokonaan laskettu. Pikemminkin Uuden Testamentin apostolit sekä tunnustivat kunkin seurakunnan hengellisen itsehallinnon että kunnioittivat sitä sen jälkeen, kun seurakunta oli perustettu.

On totta, että seurakunta oli apostolisen työntekijän käsissä, kun hän laski perustusta, mutta vastuu lankesi seurakunnan käsiin, kun hän lähti pois – ja hän lähti aina pois!

Seurakuntaelämän alussa kaitsemisen taakka kuuluu apostoliselle työntekijälle. Se siirtyy vanhimmille sitten, kun he ilmaantuvat. Apostoliset työntekijät ovat vastuussa omasta liikkuvasta palvelutehtävästään. Seurakunta vastaa omista paikallisista asioistaan.

Seurakunta on siis apostolisen työntekijän käsissä silloin, kun hän synnyttää sitä. Sellaista jaksoa voidaan verrata hautomisvaiheeseen. Työntekijä käyttää aikaa Kristuksen julistamiseen pyhille ja heidän varustamiseensa palvelutyöhön. Tästä syystä Paavali vuokrasi talon itselleen pitääkseen apostolisia kokouksia seurakunnankokousten ohella (Ap.t. 28:30-31).

Paavali teki jotakin samanlaista ollessaan Efesoksessa. Hän piti apostolisia kokouksia Tyrannoksen koulussa, vaikka paikalliset uskovat kokoontuivat kodeissa (Ap.t. 19:9, 20:20, 1. Kor. 16:19). Apostoliset kokoukset olivat työkokouksia. Niissä pyhiä varustettiin toimimaan seurakunnassa.

Sitten, kun apostolinen työntekijä oli laskenut perustuksen, hän jätti pyhät omin neuvoin ja delegoi kaiken kaitsemisvastuun paikallisten uskovien käsiin. Tällä tavalla 1. vuosisadan apostolit eivät koskaan asettuneet seurakuntaan ja jääneet kontrolloimaan sen asioita. He lähtivät aina pois.

Vaikka Paavali vietti joskus pidemmän aikaa perustaessaan seurakuntaa (18 kk Korintissa, kolme vuotta Efesoksessa), hän jätti aina seurakunnat omin neuvoin sitten, kun perustus oli laskettu. Lähdettyään hän ei sekaantunut seurakunnan asioihin.

Antiokia toimi Paavalin tukikohtana hänen kahdella ensimmäisellä apostolisella matkallaan. Hän ei kuitenkaan määräillyt seurakunnan asioita siellä ollessaan. Antiokiassa Paavali oli yksinkertaisesti kunnioitettu veli. Hän ei ollut sen seurakunnan apostoli.

Tämä selittää, miksi Uusi Testamentti mainitsee Efesoksen vanhimmat, Jerusalemin vanhimmat, Filippin kaitsijat jne., mutta se ei koskaan mainitse näiden paikkojen apostoleja. Vaikka 12 apostolia asuivat Jerusalemissa ja pitivät sitä tukikohtanaan seurakunnan alkuvaiheessa, Uusi Testamentti ei koskaan kutsu heitä ”Jerusalemin apostoleiksi”. Silti apostolisten työntekijöiden palvelutehtävä täydentää seurakunnan palvelutehtävää.

Apostolinen palvelutehtävä tai ”työ” (ergon), kuten Raamattu sitä kutsuu (Ap.t. 13:2, 14:26, 15:38), on erillinen kokonaisuus kuin seurakunta. Työ ei ole paikallista – seurakunnat ovat paikallisia. Työ on paikkakunnalta toiselle siirtyvää – seurakunnat pysyvät paikoillaan. Työ on kuin liikkuva yhdistys – seurakunnat ovat paikkakunnalla pysyviä yhteisöjä. Apostoliset työntekijät ovat matkaajia, eivät paikalleen asettujia. He ovat pioneereja, eivät uudisasukkaita.

Paavalin apostolisten matkojen huolellinen tutkiminen paljastaa sellaisen hämmästyttävän tosiasian, että hän vietti tavallisesti hyvin vähän aikaa perustamiensa seurakuntien kanssa. Paavalille oli tyypillistä käyttää useita kuukausia uskovan yhteisön perustuksen laskemiseen ja sitten jättää se itsekseen pitkäksi aikaa. Poissa ollessaan hän oli kuitenkin käytettävissä neuvojen antamiseen (1. Kor. 7:1). Hän kävi myös ajoittain vierailulla seurakunnassa tarkistamassa, miten se oli edistynyt, ja vahvistamassa sitä (Ap.t. 15:36, 18:23, 2. Kor. 12:14, 13:1), mutta hän ei koskaan ottanut seurakunnan asioita omiin käsiinsä.

Nuorien seurakuntien jättämiskäytäntö paljastaa sen huiman tosiasian, että Paavali uskoi seurakunnan olevan elävä organismi, joka kehittyisi itsekseen Jumalan elämän voimasta. Hän tiesi, että kun hän jätti seurakunnan, niin Pyhä Henki jäisi sinne.

Samanaikaisesti Paavalin perustamat seurakunnat saivat apua toisilta seurakunnilta (Ap.t. 16:2, 1. Tess. 1:7-8). Ne pitivät myös säännöllisesti yhteyttä Paavaliin. Itse asiassa Filippin seurakunta tarvitsi apostolinsa hengellistä apua vielä 12 vuoden jälkeenkin perustamisestaan (Fil. 1:23-27).

On ehdottoman tärkeää, että nykyiset kotiseurakunnat ottavat vastaan apua apostolisilta työntekijöiltä. Kun seurakunta ei avaa oveaan ulkopuoliselle avulle ja pitää itseään täysin ”omavaraisena”, se kärsii valtavan tappion. Kotiseurakuntien on siksi vältettävä omiksi saarekkeikseen tulemista. Se olisi hengellinen itsemurha. (Aiheesta lisää kirjassani So You Want to Start a House Church?)

Työ on olemassa seurakuntien takia – ei itsensä takia. Itse asiassa työ tuottaa seurakuntia. Samanaikaisesti seurakunnat tuottavat työntekijöitä. (Ennen lähettämistään kaikki 1. vuosisadan apostolit olivat ensin tunnettuja ja luotettuja veljiä seurakunnassa.) Työn ei koskaan ole tarkoitus kilpailla seurakunnan kanssa, jättää sitä varjoonsa tai korvata sitä. Työn tarkoitus on perustaa ja vahvistaa seurakuntia.

Lyhyesti sanottuna apostoliset työntekijät ovat vastuussa seurakuntien perustamisesta ja tukemisesta monissa eri paikoissa. Aidot apostolit eivät koskaan asetu pysyvästi perustamiinsa seurakuntiin eivätkä ota itselleen ehdotonta auktoriteettiasemaa niissä. Tässä yhteydessä sanottakoon, että nykyinen pastorinrooli on vääristynyt versio paikalleen jääneestä apostolista ja siten ristiriidassa itsensä kanssa!

 

Seurakunnan perustajia vai seurakunnan syrjäyttäjiä?

 

Vaikka apostolit olivat alkuseurakunnan arvostettuja palvelijoita, he eivät olleet vallantavoittelijoita (1. Kor. 4:1). He eivät käyttäytyneet seurakuntien puheenjohtajina tai pomoina.

Toisin sanoen 1. vuosisadan apostolit olivat seurakuntien perustajia – eivät seurakuntien syrjäyttäjiä! He olivat apulaisia – eivät hengellisiä aristokraatteja; palvelijoita – eivät kirkollisia despootteja; perustan laskijoita – eivät korkea-arvoisia julkisuuden henkilöitä. Vaikka 1. vuosisadan apostolit opettivat ja ohjasivat seurakuntia, he eivät koskaan kontrolloineet niitä.

Vaikka jotkut ovat nykyään tehneet apostolin kutsumuksesta jotakin hohdokasta, Paavalin mielestä apostolit olivat ”hulluja…heikkoja…halveksittuja…vihoviimeisiä…maailman kaatopaikka, ihmiskunnan pohjasakkaa” (1. Kor. 4:9-13, v. 1992 suomennos). Todelliset työntekijät eivät siis ole kunnian tavoittelijoita. He eivät yritä tehdä vaikutusta ihmisiin (2. Kor. 11:5-6, 1. Tess. 2:5-6). He eivät tavoittele rahallista voittoa (2. Kor. 2:17, 11:9). Eivätkä he määräile toisten elämää (2. Kor. 1:24).

Todelliset työntekijät eivät suosittele itseään näyttävästi (2. Kor. 3:1-3). He eivät väitä olevansa parempia syntyperältään (2. Kor. 11:21-22). Eivätkä he kehuskele ihmeellisillä hengellisillä kokemuksilla (2. Kor. 10:12-15, 11:16-19, 12:1,12).

Paavalin mielestä apostoliset työntekijät eivät ole itsensä nimittäneitä, omassa varassaan eteneviä, hengellisiä elitistejä. Pikemminkin he ovat niitä, jotka lapioivat lannan kulkueen mentyä! He ovat niitä, jotka vuodattavat verensä seurakuntien hyväksi. Kuten kaikki todelliset johtajat, aidot työntekijät ovat aina palvelemassa hiljaisesti kaikkia apua tarvitsevia.

Vallan kahmiminen ja itsensä korottaminen muiden yläpuolelle eivät ole apostoliutta (lähetettynä olemista). Ne ovat vain vanha, uudelleen lämmitetty versio sortamisesta. Todelliset työntekijät ovat ennen kaikkea palvelijoita.

Todellisen apostolisen työntekijän merkki on yksinkertaisesti tämä: hän perustaa uusitestamentillisia ekklesioita, jotka selviytyvät hänen poissa ollessaan (1. Kor. 9:2, 2. Kor. 3:1-2). Kaikki tämä on yhdenmukaista Paavalin oman käytännön kanssa – ja hänen apostoliselle palvelutehtävälleenhän annetaan eniten huomiota Uudessa Testamentissa.

Majesteettisten kielikuvien sijaan Paavali käyttää perhekielikuvia kuvaamaan suhdettaan seurakuntiin, joiden kanssa hän työskenteli. Paavali on seurakunnille isä ja äiti (1. Kor. 3:2, 4:14-15, 2. Kor. 12:14, Gal. 4:19, 1. Tess. 2:7,11). Hän ei ole herra, mestari eikä kuningas!

Lisäksi Paavalin kirjeiden suostutteleva sävy osoittaa, että hän kohteli seurakuntia niin kuin isä kohtelisi aikuisia lapsiaan, ei pieniä lapsia. Hän arvosteli seurakunnan asioita isänä. Hän ei jaellut yksipuolisia määräyksiä.

1. Korinttilaiskirje on selkeä esimerkki tästä tendenssistä. Se saavuttaa huippunsa, kun Paavali antaa ohjeen kuinka käsitellä insestin tehnyttä veljeä. Hän kutsuu koko seurakunnan rankaisemaan häntä (1. Kor. 5:1-13).

Itse asiassa Paavalin perustamien seurakuntien riippuvaisuus hänestä väheni jatkuvasti. Ne kasvoivat enenevässä määrin luottamuksessaan Kristukseen (1. Kor. 2:1-5), ja Paavali rohkaisi heitä tällä tiellä (1. Kor. 14:20, Ef. 4:14).

 

Paavalin tapa perustaa ja tukea seurakuntia

 

Yksi Paavalin seurakunnanperustamistavan dynaamisimpia piirteitä oli hänen jatkuva alamaisuutensa toisille kristityille. Kääntymisestään lähtien Paavali oppi luottamaan toisten kristittyjen hengelliseen antiin. Hänen ensimmäinen oppituntinsa alamaisuudesta Kristuksen ruumiille oli Ananiaksen seurassa. Ananias oli veli, jonka käsien kautta Paavali sai Pyhän Hengen ja vahvistuksen kutsumukselleen (Ap.t. 9:17-19, 22:12-16).

Sittemmin Beroian uskovat lähettivät Paavalin matkaan (Ap.t. 17:14). Hänen työtoverinsa vahvistivat häntä Korintissa (Ap.t. 18:5). Efesoksen pyhät estivät häntä (Ap.t. 19:30). Jerusalemin veljet neuvoivat häntä (21:23). Lyhyesti sanottuna Paavali osasi ottaa vastaan apua muilta, mikä rikastutti hänen elämäänsä (Room. 15:32, 1. Kor. 16:18, Fil. 2:19, 2. Tim. 1:16).

Vaikka Paavali oli varmasti hengellisesti kypsä ja hänellä oli monia voimallisia lahjoja, niin hän piti auktoriteettiaan toimintaan ja suhteisiin perustuvana – ei virallisena tai sakraalisena. Paavalin mielestä hengellinen auktoriteetti perustui Herran hyväksyntään, ei johonkin muodolliseen virka-asemaan (2. Kor. 10:18).

Tämä selittää, miksi Paavali yritti melkein aina taivutella seurakuntia Jumalan mielenlaatuun eikä niinkään ladellut majesteettisia käskyjä. Itse asiassa Paavalin kaksi lempisanaa pyhien puhuttelemiseen ovat parakalein ja erotao. Parakalein tarkoittaa vetoomusta. Erotao tarkoittaa pyyntöä tasavertaisten kesken. Tyylinsä mukaan Paavali jättää käyttämättä erittäin voimakasta sanaa epitage (=käsky) kuuliaisuuden vaatimiseen itseään kohtaan. Tarkastellaanpa seuraavia raamatunkohtia:

 

Mutta tämän minä sanon myönnytyksenä, EN KÄSKYNÄ. (1. Kor. 7:6)

 

Mutta neitsyistä MINULLA EI OLE HERRAN KÄSKYÄ, VAAN MINÄ SANON AJATUKSENI niin kuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava. (1. Kor. 7:25)

 

EN SANO TÄTÄ KÄSKIEN, vaan viittaamalla muiden intoon minä tahdon koetella teidänkin rakkautenne vilpittömyyttä. (2. Kor. 8:8)

 

Sen tähden, vaikka minulla Kristuksessa on paljon rohkeutta käskeä sinua tekemään, mitä tehdä tulee, NIIN RAKKAUDEN TÄHDEN MINÄ KUITENKIN MIELUUMMIN PYYDÄN… (Filem. 8-9)

 

Kun Paavali kutsuu uskovia tekemään jotakin tai asennoitumaan jotenkin, hän pikemminkin ”kehottaa”, ”vetoaa” ja ”pyytää” kuin jakelee autoritäärisiä määräyksiä. Paavalin kirjeitä sävyttää tällainen yhteistyöhalukkuus. (Katso Room. 12:1, 15:30, 16:2,17, 1. Kor. 1:10, 4:16, 16:12,15, 2. Kor. 2:8, 5:20, 6:1, 8:6, 9:5, 10:1-2, 12:18, Gal. 4:12, Ef. 3:13, 4:1, Fil. 4:2-3, 1. Tess. 2:3,11, 4:1,10, 5:12,14, 2. Tess. 2:1, 3:14-15, 1.Tim. 1:3, 2:1, Filem. 9-10,14.)

Paavalin mielestä hänen kuulijakuntansa vapaaehtoinen myöntyminen ja totuuden sisäistäminen oli paljon suotavampaa kuin nimellinen kuuliaisuus niille asioille, joista hän kirjoitti. Silloin, kun Paavalin piti kirjoittaa terävämpään sävyyn, hän vetosi kristittyjä tottelemaan Kristusta pikemminkin kuin häntä itseään (Room. 1:5, 16:19,26, 2. Kor. 2:9, Fil. 2:12).

Harvoissa tapauksissa Paavali käski (parangello) olemaan kuuliainen hänen kirjoittamilleen asioille (1. Tess. 4:11, 2. Tess. 3:4,6,10,14), mutta kuuliaisuuden kohde ei ollut Paavali henkilönä vaan Kristus, jonka tahtoa Paavali silloin ilmaisi.

Toisin sanoen silloin, kun Paavali ilmaisi Kristuksen ajatuksia, hänen sanansa olivat auktoritatiivisia. Mutta Paavali itse ei ollut koskaan autoritäärinen! Tarkastellaanpa seuraavia tekstejä:

 

Minä tiedän ja olen varma HERRASSA JEESUKSESSA, ettei mikään ole epäpyhää itsessään… (Room. 14:14)

 

Mutta naimisissa oleville minä julistan, EN KUITENKAAN MINÄ, VAAN HERRA… (1. Kor. 7:10)

 

Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että MITÄ MINÄ KIRJOITAN TEILLE, SE ON HERRAN KÄSKY. (1. Kor. 14:37)

 

Sillä me emme ole niin kuin nuo monet, jotka myyskentelevät Jumalan sanaa; vaan puhtaasta mielestä, NIIN KUIN JUMALAN VAIKUTUKSESTA, JUMALAN EDESSÄ, ME KRISTUKSESSA PUHUMME. (2. Kor. 2:17)

 

Sillä ME EMME JULISTA ITSEÄMME, VAAN KRISTUSTA JEESUSTA, ETTÄ HÄN ON HERRA ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden. (2. Kor. 4:5)

 

Olette kai jo kauan sitten luulleet, että me puolustaudumme teidän edessänne. JUMALAN EDESSÄ, KRISTUKSESSA ME PUHUMME; mutta KAIKKI TEILLE RAKENNUKSEKSI, RAKKAANI. (2. Kor. 12:19)

 

Koska te etsitte TODISTEITA SIITÄ, ETTÄ MINUSSA PUHUU KRISTUS, joka ei ole heikko teitä kohtaan, vaan on teissä voimallinen. Sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin, kun hän oli heikko, elää hän kuitenkin Jumalan voimasta; olemmehan mekin hänessä heikot, mutta ME ELÄMME HÄNEN KANSSAAN JUMALAN VOIMASTA TEITÄ KOHTAAN. (2. Kor. 13:3-4)

 

Ja sen tähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan ETTE IHMISTEN SANANA, VAAN, NIIN KUIN SE TOTISESTI ON, JUMALAN SANANA… (1. Tess. 2:13)

 

Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme HERRAN JEESUKSEN KAUTTA teille antaneet. (1. Tess. 4:2)

 

Sillä SEN ME SANOMME TEILLE HERRAN SANANA… (1. Tess. 4:15)

 

Semmoisia me käskemme ja kehoitamme HERRASSA JEESUKSESSA KRISTUKSESSA… (2. Tess. 3:12)

Paavali ei siis ollut autoritäärinen persoona. Hän ei myöskään ollut riippumaton freelanceri. Hän itse teki selväksi, ettei hän pitänyt apostolin kutsumustaan lupana määräillä seurakuntien asioita. Paavali ei koskaan käyttänyt hyväkseen apostolista oikeuttaan saada taloudellista tukea niiltä, joita hän palveli (1. Kor. 9:1-19).

Itse asiassa hänen pysyvä periaatteensa oli kieltäytyä ottamasta varoja niiltä seurakunnilta, joita hän parhaillaan palveli. Paavali otti rahaa vastaan vain toisten paikkakuntien uskovilta, jottei hän taakoittaisi niitä, jotka saivat hänen välitöntä apuaan (2. Kor. 11:7-9).

Paavalin koko asenne apostoliseen auktoriteettiin tiivistyy lauseessa: ”Ei niin, että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne…”  (2. Kor. 1:24). Eugene Peterson muotoilee tämän kohdan seuraavasti: Me emme vastaa siitä, miten te elätte uskossa, kurkkien olkapäidenne yli epäilevän kriittisinä. Me olemme tovereita, jotka työskentelemme teidän vierellänne iloisen odottavaisina. Tiedän, että te seisotte oman uskonne varassa, ette meidän (The Message).

Tällä tavalla Paavali erosi valtavasti vastustajistaan (2. Kor. 11:19-21).

 

Paavalin auktoriteetin lähde

 

Paavalin auktoriteetti oli sidottu hänen kykyynsä puhua Herran sanaa perustamilleen yhteisöille. Tästä syystä se oli auktoriteettia, jonka oli määrä ”rakentaa eikä kukistaa” (2. Kor. 10:8, 13:10). Siksi Paavali käytti auktoriteettia siihen ainoaan tarkoitukseen, johon se oli annettu – pyhien rakentamiseen. Hän ei koskaan väärinkäyttänyt sitä saadakseen asemaa, maallista valtaa tai aineellista etua.

Paavali tunnisti, että hänen auktoriteettinsa lähde oli itse Kristus, jota evankeliumi ilmensi. Tästä syystä hän toistuvasti pyysi pyhiä arvioimaan sitä, mitä hän sanoi (1. Kor. 10:15, 11:13, 1. Tess. 5:21). Paavali kehotti pyhiä jopa hylkäämään hänen sanomansa, jollei se ollut yhteneväistä evankeliumin kanssa (Gal. 1:8-9).

Samalla tavoin Uuden Testamentin kirjoittajat kokonaisuudessaan kehottavat toistuvasti seurakuntia tottelemaan evankeliumin totuutta sellaisena kuin se on Jeesuksessa Kristuksessa. Pelkkiä ihmisten sanoja ei pidä totella sellaisenaan (Room. 6:17, Gal. 3:1, 5:7, Tit. 1:14).

Paavali odotti seurakuntien kuuntelevan häntä siinä määrin kuin hänen sanansa heijastivat Kristuksen evankeliumia (Gal. 1:9) ja mikäli ne olivat sopusoinnussa Jumalan Hengen kanssa (1. Kor. 7:40). Paavalin oli joskus pakko nuhdella seurakuntia, mutta se oli hänestä aina vaikeaa.

Hänen pidättyvyytensä nuhteiden antamisessa tulee esiin hänen kirjeissään korinttilaisille. Niistä huomaamme, että Paavali lähestyy heitä mieluummin lempeyden hengessä kuin nuhdellen (1. Kor. 4:21). Kuitenkin kun hänen täytyi puhutella heitä ankarasti, hän teki sen tuska sydämessään (2. Kor. 2:4). (Paavalin ”vitsa” tai ”piiska” 1. Kor. 4:21:ssä on muuten kielikuva nuhtelusta pikemminkin kuin pakkoalistamisen tai yksipuolisen auktoriteetin merkki – 2. Kor. 10:3-6).

Paavalin rakkaus korinttilaisia kohtaan oli niin täynnä isällistä myötätuntoa, että kirjoitettuaan heille hän pelkäsi sanojensa saattaneen olla liian voimakkaita (2. Kor. 7:8). Selvästikin se motivaatio, joka Paavalia ajoi väsymättä uurastamaan ja kärsimään seurakuntien puolesta, oli hänen valtava rakkautensa heidän sieluihinsa (2. Kor. 12:15, Fil. 2:17-21, Kol. 1:24, 1. Tess. 2:8).

Koska Paavali puhui usein Herran sanoja, hän pystyi sanomaan, että ne, jotka torjuivat hänen sanansa, eivät torjuneet häntä vaan Kristuksen (1 Tess. 4:8), sillä Paavalin mukaan ”Jumala on antanut meille Pyhän Henkensä” (4:8). Silloinkin, kun Herran sana oli Paavalin suussa, hän kuitenkin halusi, että uskovat tunnustavat hänen sanomansa olevan Jumalan ajatuksia, eikä hänen omiaan (1. Kor. 14:37-38).

On päivänselvää, että Paavali vetosi uskolliseen palvelemiseensa pyhien luottamuksen perustana (1. Kor. 4:1-5, 7:25, 15:10, 2. Kor. 1:12, 4:1-2). Paavali vaikutti jopa kiinnostuneemmalta siitä, että uskovat matkisivat hänen vaellustaan kuin kuuntelisivat hänen sanojaan (1. Kor. 4:16, Gal. 4:12, Fil. 3:17, 4:9, 2. Tess. 3:7). Syy siihen, miksi Paavali esitteli itsensä malliesimerkkinä toisille, oli tietenkin se, että hänen elämänsä heijasti hänen Herransa elämää (Ap.t. 20:34-35, 1. Kor. 11:1).

Kaikki nämä asiat ilmentävät seuraavaa tervettä ajatusta: hengellisen auktoriteetin lähde on Kristus. Hengellisen auktoriteetin väline on Jumalan sana. Hengellisen auktoriteetin käyttäminen on murtuneisuutta ja palvelemista. Hengellisen auktoriteetin tavoite on hengellinen rakentaminen.

Jumalan mielestä auktoriteetti ja risti kulkevat käsi kädessä. Tämä periaate näkyy kaikessa Paavalin toiminnassa apostolina.

On ymmärrettävä, että Paavalin ja muiden apostolien kanoniset (raamatulliset) kirjoitukset ovat itsessään inspiroituja ja auktoritatiivisia. Ne ilmentävät Jumalan ääntä Raamatussa. Tässä luvussa olemme kuitenkin tutkineet Paavalin kirjoituksia työntekijän ja seurakunnan suhteen näkökulmasta. Kun katselemme Paavalin kirjeitä tämän linssin läpi, huomaamme, että hän ei ollut autoritäärinen henkilö.

 

Muiden apostolien epäautoritäärisyys

 

Katsotaanpa mitä muut 1. vuosisadan apostolit ajattelevat hengellisestä auktoriteetista. Timoteus oli yhtä vähän autoritäärinen henkilö kuin Paavalikin. Paavali ei koskaan antanut työtoverilleen lupaa käyttää muodollista valtaa pyhien ylitse. Paavali pikemminkin rohkaisi häntä ”kehottamaan” pyhiä lempeästi. Paavali neuvoi häntä myös ylläpitämään perhemäisiä suhteita seurakunnassa (1. Tim. 5:1-2, 2. Tim. 2:24-25, 4:2).

Yhdessä kohdassa Paavali neuvoo Timoteusta sanoen ”käske (parangello) ja opeta” (1. Tim. 4:11). Mutta ne asiat, joita Paavali kehottaa Timoteusta ”käskemään”, ovat Pyhän Hengen puhetta (4:1) ja niitä leimaa oikea oppi (4:6). Paavalin tavoin Timoteuskin työskenteli ihmisten kanssa, ei heidän yläpuolellaan.

Paavali kehottaa Titusta samalla tavoin. Tit. 2:15:ssä Paavalin kehotus ”puhua tätä, kehottaa ja nuhdella kaikella käskyvallalla (epitage)” on ymmärrettävä hänen aikaisemman käskynsä taustaa vasten. Se käsky oli: ”Mutta sinä puhu sitä, mikä terveeseen oppiin soveltuu” (Tit. 2:1). Toisin sanoen Titus oli vapaa puhumaan, nuhtelemaan ja kehottamaan auktoriteetilla, kun oli kyse sellaisista asioista, jotka heijastavat Jeesuksen Kristuksen tervettä oppia. (Sillä auktoriteetti on uskottu siihen.)

Johanneksen kirjeet henkivät samaa epäauktoritatiivisuutta. Paavalin tavoin Johanneskaan ei sekaantunut seurakunnan asioihin eikä vaatinut oikeutta hallita pyhiä. Kun Diotrefes yritti anastaa auktoriteetin yhdessä seurakunnassa, Johannes ei yrittänyt pakottaa häntä ulos seurakunnasta, vaan kehotti pyhiä olemaan seuraamatta niitä, jotka tekevät pahaa (3. Joh. 9-11).

Johannes myöntää, ettei hänellä ole käskyä annettavana (1. Joh. 2:7, 2. Joh. 5-6). Sen sijaan hän osoittaa Kristuksen uutta käskyä – joka on rakkaus. Kaikilla näillä tavoilla Johanneksen asenne auktoriteettiin on hyvin paavalilainen.

Väistämätön johtopäätös kaikesta tästä on se, ettei apostolisilla työntekijöillä ole virka-auktoriteettia seurakuntien yli. He eivät omista seurakuntia muodollisesti eivätkä he tee seurakunnista omien erityisten palvelutehtäviensä mukaisia kirkkokuntia.

Jos apostoliset työntekijät ovat aitoja, he käyttävät palvelutehtäviään palvelemaan seurakuntia. He eivät käytä seurakuntia palvelutehtäviensä rakentamiseksi!

1. vuosisadan apostolin palvelutehtävä oli siis palvelemista eikä määräilyä. Tästä syystä Paavali puhui perustamistaan seurakunnista erityisen ei-hierarkkisilla termeillä. Hän kutsui heitä ”veljiksi” ja ”osallisiksi” palvelutyöhön (2. Kor. 5:20-6:1, 7:3, Fil. 1:5,7, 2:17). Hän puhui heille niin kuin olisi yksi heistä – tasavertainen. Hän ei puhunut heidän yläpuoleltaan (1. Kor. 5:2-3, Kol. 2:5).

Apostolit eivät siis kontrolloineet seurakuntia, eivätkä seurakunnat kontrolloineet apostoleja. Paavalin sanat Gal. 4:12:ssa kuvaavat hyvin hänen yhteistyöhaluista ja suhteisiin perustuvaa ajattelutapaansa: ”Tulkaa minun kaltaisikseni, koska minäkin olen tullut teidän kaltaiseksenne…”

 

Paavalin luottamus seurakuntiin

 

Toisin kuin nykyisellä papistolla, Paavalilla oli suuri luottamus perustamiinsa seurakuntiin. Hän oli varma siitä, että uskovat yhteisöt tottelisivat Jumalaa. Hän luotti myös siihen, että ne toimisivat kunnolla hänen poissa ollessaan. Tarkastellaanpa seuraavia Raamatun kohtia:

 

Minulla on TEIHIN SE LUOTTAMUS HERRASSA, ETTÄ TE ette missään kohden tule ajattelemaan toisin… (Gal. 5:10)

 

JA ME LUOTAMME TEIHIN HERRASSA, ETTÄ TE sekä nyt että vasta teette, mitä me käskemme. (2. Tess. 3:4)

 

…MINULLA ON TEIHIN KAIKKIIN SE LUOTTAMUS, että minun iloni on kaikkien teidän ilonne. (2. Kor. 7:16)

 

Minä iloitsen, että KAIKESSA VOIN OLLA TEISTÄ TURVALLISELLA MIELELLÄ. (2. Kor. 7:16)

 

Ja näiden kanssa me lähetämme vielä erään veljemme, jonka intoa usein ja monessa asiassa olemme koetelleet ja joka nyt on entistä innokkaampi, koska HÄNELLÄ ON NIIN SUURI LUOTTAMUS TEIHIN. (2. Kor. 8:22)

 

VELJENI, MINÄ KYLLÄ OLEN VARMA TEISTÄ, että te jo ilmankin olette täynnä hyvyyttä ja kaikkinaista tietoa, niin että myös kykenette neuvomaan toinen toistanne. (Room. 15:14)

 

LUOTTAEN KUULIAISUUTEESI minä kirjoitan sinulle, ja minä tiedän, että sinä teet enemmänkin, kuin mitä sanon. (Filem. 21)

 

VARMASTI LUOTTAEN SIIHEN, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. (Fil. 1:6)

 

Mutta TEISTÄ RAKKAAT USKOMME SITÄ, MIKÄ ON PAREMPAA ja mikä koituu teille pelastukseksi – vaikka me puhummekin näin. (Hepr. 6:9)

 

Edes Korintin kaoottisten kokousten keskellä Paavali ei kertaakaan käskenyt lopettaa avoimia seurakunnan kokouksia, joissa kaikki osallistuivat, eikä hän kieltänyt seurakuntalaisia harjoittamasta lahjojaan. Paavali antoi heille pikemminkin yleisohjeet siitä, miten parantaa järjestystä kokouksissa. Hän luotti siihen, että he noudattaisivat näitä ohjeita (1. Kor. 14:1-).

Nykypäivän pappisjohtajat kokevat, etteivät he voi ”sallia” veljiensä (seurakunnassa) harjoittaa lahjojaan vapaasti ilman ”kaaoksen syntymistä”, mutta Paavalin ajatukset kulkevat tässä kohden radikaalisti eri suuntaan.

Ensinnäkin Paavali ei katsonut itsellään olevan oikeutta ”kieltää” tai ”sallia” Jumalan ihmisten toimimista seurakunnassa. Kenelläkään ihmisellä ei ole siihen oikeutta!

Toiseksi Paavalilla oli täysi luottamus palvelutehtäväänsä. Hän luotti seurakuntiin jopa niin paljon, että seurakunnilla oli avoimia kokouksia, joissa kaikki osallistuivat ilman mitään ihmisjohtajuutta, hänet itsensä mukaan luettuna! Paavali siis rakensi seurakuntaa hyvin. Hän teki työtä varustaakseen pyhät toimimaan hänen poissa ollessaan.

Tämän kanssa jyrkässä ristiriidassa ovat nykyiset pappisjohtajat, jotka eivät luota siihen, että Jumalan kansa voisi toimia tehokkaasti avoimessa seurakunnan kokouksessa. Luottamuksen puutteellaan he tuomitsevat samalla oman palvelutehtävänsä! Sillä mikään ei testaa pyhien varustamisen laatua paremmin kuin avoimet kokoukset, joissa kaikki osallistuvat ja pyhät rakentavat toisiaan.

Kun katsomme kristillistä kenttää tästä näkökulmasta, on sanomattakin selvää, että todellista varustamista ei koskaan tapahdu jokasunnuntaisen 45 minuutin saarnan kautta! Saarnojen kuunteleminen kirkonpenkkiin jähmettyneenä edistää mykkää pappeutta. Se ei tuota hengellistä kasvua. (Katso Rethinking the Wineskin, jos haluat lisätietoa alkuseurakunnan kokouksista).

 

Paavalin suhde työtovereihinsa

 

Käännetäänpä huomiomme Paavalin suhteeseen työtovereihinsa. Miten Paavali kohteli niitä veljiä, jotka olivat osa hänen apostolista tiimiään?

Hengellinen auktoriteetti ilmeni apostolisen työn alueella, ja Paavali oli apostolisen joukkonsa keskus. (Huomaa, etteivät Paavali ja muut työntekijät olleet itsenäisiä freelancereita. He liikkuivat ja tekivät yhdessä työtä aina työtoveripiirinsä kanssa. Tämä pitää tuskin koskaan paikkansa nykyajan itseään esiin tuovien ”apostolien” kohdalla.)

Paavali otti selvästi vastuun työn johtamisesta. Hänen ei ollut myöskään vaikea ohjailla työtovereidensa liikkeitä (Ap.t. 16:1-4, 9-10, 17:15, 19:21-22, 20:3-5, 13-15, 1. Kor. 4:17, 2. Kor. 8:18-23, Ef. 6:21-22, Fil. 2:19,23,25,28, Kol. 4:8-9, 2. Tim. 4:9-13, 20-22, Tit. 1:5, 3:12-13). Paavali ei kuitenkaan käyttänyt kiinteää hierarkkista järjestelmää. Paavali ei ollut työn presidentti tai pääjohtaja!

Tästä syystä emme koskaan näe Paavalia vaatimassa työtovereiltaan sokeaa kuuliaisuutta. Ihan niin kuin seurakuntienkin kohdalla, Paavali odotti kollegoiltaan vapaaehtoista myöntymistä esittäessään heille pyynnön (1. Kor. 16:10-12, 2. Kor. 8:6, 16-18, 9:5, 12:18, Fil. 2:22-23).

Joskus Paavali alistui itse työtovereidensa toiveisiin (1. Kor. 16:12). Hän antoi heille myös tilaa olla eri mieltä hänen kanssaan (Ap.t. 15:36-41). 2. Kor. 8:17:ssä mainittu Tituksen lähettäminen korostaa Paavalin suhdetta työtovereidensa kanssa: ”Sillä hän [Titus] otti varteen minun kehoitukseni, innostuipa niinkin, että lähtee omasta halustaan teidän tykönne.”

Paavali otti johdon apostolisen työn alueella yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli hengellisesti kypsempi kuin hänen työtoverinsa. Syynä ei ollut hänen korkeampi asemansa kirkollisessa pyramidissa. Paavalin kanssakäymistä työtovereidensa kanssa leimasi yhteistyö pikemminkin kuin autoritäärisyys.

Koska Paavali harjoitti hengellistä auktoriteettia työssään, alamaisuus Paavalin piirissä oli vapaaehtoista ja henkilökohtaista. Se ei ollut koskaan muodollista tai virallista. On merkillepantavaa, ettei Paavali ajatellut 12 opetuslapsella olevan jonkinlaista hierarkkista auktoriteettia hänen ylitsensä. Hän ei myöskään tehnyt suurta numeroa ”apostolisesta” statuksesta (Gal. 2:6-9). Eräässä tilanteessa Paavali nuhteli julkisesti yhtä huomattavimmista apostoleista tärkeän totuuden ollessa vaakalaudalla (Gal. 2:11-21).

 

Apostolit ovat riippuvaisia ruumiista

 

Käsitys apostolisten työntekijöiden määräysvallasta paikallisseurakuntien yli ei ole raamatullinen, kuten ei ole myöskään ajatus joidenkin työntekijöiden suuremmasta virka-auktoriteetista toisten työntekijöiden yli. Nämä ajatukset ovat ihmismielen keksintöjä, ja ne ovat ristiriidassa Paavalin toiminnan kanssa.

Apostoliset työntekijät, niin kuin kaikki muutkin palvelutehtävät Kristuksen ruumiissa, ovat riippuvaisia Kristuksen ruumiista saadakseen kokea Kristuksen täyteyttä. Tämä näkyy selvästi Paavalin kirjeen aloitussanoissa roomalaisille. Hän ei ainoastaan sano haluavansa antaa heille jonkin hengellisen lahjan (1:11), vaan myös haluaa itse saada rohkaisua heidän kauttaan (1:12, 15:32).

Meidän on muistettava, että Jumala tuomitsee aina riippumattomuuden ja individualismin. Riippuvaisuus Jumalasta ei koskaan tee meistä riippumattomia toisistamme. Herra ei koskaan salli omiensa tekevän ”jokainen sitä, mikä hänen omasta mielestään on oikein” (5. Moos. 12:8), sillä ”eriseurainen noudattaa omia pyyteitään; ja kaikin neuvoin hän riitaa haastaa” (San. 18:1).

Jumala ei siis ole jättänyt meitä, eikä työntekijöitään, oman olemassaolomme pikku koppiin, jonka sisällä saisimme valita oman tilamme. Ne, jotka näkevät suhteensa Herraan pelkästään pystysuorana (”minä ja Jeesus yksin”), ovat eksyksissä ja täyttävät sananlaskun ”Hullun tie on hänen omissa silmissään oikea, mutta joka neuvoa kuulee, on viisas” (San. 12:15).

Onpa uskova kuinka hengellinen tahansa, häntä ei ole koskaan vapautettu tarpeestaan saada apua veljiltään ja sisariltaan Kristuksessa. Jopa mahtava Mooses tarvitsi Aaronin ja Huurin apua kannattelemaan hänen käsiään (2. Moos. 17: 10-13).

Edellä mainitut asiat eivät tietenkään tarkoita apostolisten työntekijöiden hengellisen auktoriteetin kieltämistä. Heillä on hengellistä auktoriteettia, mutta se on aivan erilaista kuin asemaan perustuva hierarkkinen auktoriteetti.

Herrassa auktoriteetti on olemassa, mutta se liittyy tehtävään, ei virkaan. Tehtävään tai virkaan reagoimisella on valtava ero. Virka erottaa veljiä, mutta Hengen antama tehtävä rakentaa heitä yhteen.

Kuten olemme nähneet, Paavalin kirjeissä näkyy hänen epäautoritäärisyytensä. Niissä on myös yhteistoiminnallinen sävy. Kuitenkin koska monet nykypäivän kristityt lukevat Uutta Testamenttia sen ennakkokäsityksen kautta, että apostoleille on delegoitu valtava auktoriteetti, niin heiltä jää huomaamatta Paavalin kynästä vapaasti pulppuava epäautoritäärinen sävy. Tästä syystä nykypäivänä suosittu käsitys apostolisesta auktoriteetista ei ole paavalilainen.

 

Apostolinen palvelutehtävä nykyään

 

Nykyään ei ole puutetta itse itsensä nimittäneistä ”apostoleista”, jotka juoksentelevat edes takaisin Kristuksen ruumiissa. Sellaiset apostolit jakelevat autoritäärisiä määräyksiä, hankkivat itselleen seuraajia ja rakentavat valtakuntia. Sen seurauksena monet valveutuneet kristityt ovat päätelleet, ettei apostoleja ole enää nykyään olemassakaan.

Kuitenkin Jumala on nostanut esiin aitoja apostolisia työntekijöitä tällä vuosisadalla. He ovat niitä, jotka ovat vaeltaneet ja vaeltavat – paavalilaisessa hengessä. Paavalin tavoin nämä työntekijät eivät ole kiinnostuneita rakentamaan kristillisiä valtakuntia tai aloittamaan uusia liikkeitä. Heitä ei myöskään kiinnosta saavuttaa julkkiksen asemaa (1. Kor. 1:13, 3:7, 21).

Millaiselta nykypäivän apostolinen työntekijä sitten näyttää? Jos olet osa laitostunutta kirkkoa, et ole luultavasti koskaan nähnyt sellaista. Olet epäilemättä nähnyt niitä, jotka väittävät olevansa apostoleja. Ainakin olet varmaan kuullut miehistä, joita muut kutsuvat ”apostoleiksi”. Kuitenkin tällaisilta miehiltä puuttuu usein aidon työntekijän ominaisuudet.

Todelliset työntekijät ovat niitä, jotka kätkevät itsensä ennemminkin kuin mainostavat itseään. Heidän työnsä on pitkälti näkymätöntä. Heidän palvelunsa on usein huomaamatonta. Todelliset työntekijät eivät rakenna kirkkokuntia, ohjelmia, lähetysjärjestöjä, rakennuksia tai kristillisiä järjestöjä! He rakentavat yksinomaan Jeesuksen Kristuksen ekklesiaa! (Huomaa, että Jumala käyttää sydämeltään nöyriä rakentamaan Hänen huonettaan – Jes. 66:1-2).

Sen lisäksi he eivät julista itse olevansa apostoleja! On itse asiassa mahdollista, etteivät he edes pidä tästä termistä. Koska he eivät kulje viimeisimpien hengellisten muotivirtausten mukana, he eivät kuulu mihinkään järjestäytyneeseen seurakuntaan tai liikkeeseen. Heitä ei myöskään (yleensä) löydy kristillisten lehtien sivuilta.

Vaikka todellisia työntekijöitä on vähemmän kuin aikamme yliampuvia ja huomiota herättäviä ”superapostoleja”, he ovat syvällisemmin mukana Jumalan ikiaikaisessa suunnitelmassa Kristuksessa, koska he rakentavat Hänen seurakuntaansa Hänen tavallaan.

Kaikesta tästä on seurauksena seuraavanlainen yksinkertainen resepti: nykypäivän kristittyjen pitäisi olla tietoisia apostolisen palvelutehtävän tarpeestaan, anteliaita apostolisten työntekijöiden tukemisessa ja kuitenkin varuillaan niiden suhteen, jotka väittävät omaavansa apostolin statuksen.