Mitä kuuluu Allu?

Porkkanaa kuluu ja päiväunet maittaa, mutta mitäpä tuumi omistaja?

Uusi kani, uudet kujeet. Tiedossa oli etukäteen kanin nimi ja syntymäaika, sekä tietty rotu ja väri. Kania varatessa kasvattaja kehui kania lupaavaksi, joten kuulosti ihan sopivalle. Luovutus oli näyttelyn yhteydessä, johon tämä nippanappa nelikuinen uros oli ilmoitettu.

Ensimmäinen muistikuva kanista syöpyi taatusti ikuisesti mieleeni, eikä kyllä positiivisessa mielessä. Kani makasi näyttelyhäkissä, minä haukoin henkeä vieressä. Oliko se todellakin noin ruman värinen? Hokien että sillä värillä alkuunkaan ollut väliä aukaisin häkkiä ja otin pupua syliin. Hurmaava otus, ja iso, mutta yhä ihan järkyttävän ruman värinen. Kai siihenkin tottuu, tai ainakin toivoa sopii.

Lupaavaksi herra tosiaan osoittautui, tuomio oli rotunsa paras, pistein 93. Joten kani kainaloon ja kotia kohti. Kotona oli kaikki herraa varten laitettu herraa varten valmiiksi, keittiössä oli pieni häkki täynnä heinää, vieressä ruoka ja vesipiste ja vessalaatikoita kylvetty vähän jokaiseen huoneeseen, johon kanille olin ajatellut pääsyn.

Ensitöikseen tämä jänö kotiin päästessä kaataa ruokakupin, käyttää heinähäkkiään vessana ja kaivaa vessalaatikon sisällön lattialle. Kiva, loistavasta ensivaikutelma sen kun jatkuu. Siivottuani sotkut ajattelen hetkeksi istahtaa sohvalle, ihan vaan huomatakseni että tämä riiviö on käyttänyt sitäkin vessanaan. Joten putsaan sohvankin saman tein, siinä sivussa uusinta hankintaani jo kiroten.

Kunnes sitten huomaan jättäneeni makuuhuoneen oven auki. Sinne tällä jänöllä ei ole asiaa, mutta tiedän sen sieltä löytyvän. Enkä väärässä ole, siellä se loikkii kosiskellen häkissä olevaa naarasta. Kunnes takaa hiipii pikkunen Enska, jota ei reviirilleen tunkeutujat kiinnosta. Karva pöllyää ja ennen kuin ehdin väliin tämä minun uusimmaiseni sinkoaa puoliksi sängyn alle, isoa pahaa Enskaa piiloon.

Kaivan sängyn alta sinne ängenneen järkyttyneen roikaleeni ja kannan sen takaisin omalle reviirilleen. Vaikka hänen kanimiehistä egoaan on loukattu tuon häijyn pedon toimesta, nuolee tämä kättäni kiitollisena pelastamisesta tuon pikkupupun armoilta. Hölmöhän tuo kani on, ei sille kiukkuinen voi olla. Pitkän tovin tämä vain makaa sylissäni kunnes tutkimus matkat taas jatkuu.

Illemmalla kun olen siirtänyt Enskan jo yöpuulle häkkiinsä on makuuhuoneen ovi taas jäänyt auki. Houkuttelevat naaraskanin tuoksut vetää Allun taas oven suuhun kurkkimaan. Varovasti Allu loikkaa eteenpäin kerran, ja toisenkin. Sitten pysähtyy katselemaan ympärilleen. Vain yksi silmäys Enskalta riittää, vaikka naaras kiinnostaisi, se ei kiinnosta niin paljoa. Joten Allu loikkii kiireesti takasin eteiseen.

Loppu viimeksi hellyttävä otus tuo on, vaikkakin yhä ruman värinen.