Mitä kuuluu Allu?

Porkkanaa ei kulu, ja päiväunet on vaihtuneet ikuneen sillä Allu on poissa...

Olen aloittanut tämä kirjoittamisen varmasti kymmeniä kertoja, jokainen kerta on kuitenkin jäänyt kesken, ikäänkuin tämän kirjoittaminen tekisi siittä tosiaan todellista. Allun kuolemasta on nyt kulunut yli puolitoista vuotta aikaa, ja silti muistan ne päivät kuin eilisen. Ja silti, sen kirjoittaminen tuntuu niin kovin vaikealle edelleen. Itku pääsee väkisinkin, miten käsittämättömän paljon Allua kaipaan vieläkin.

Aloitetaampa kuitenkin alusta. Olin siirtänyt Allun tilapäisesti kanilaan, nauttimaan muiden pupusten seurasta sekä pois remontin alta. Joka kerta kun kanilan oven aukasin loikki Allu iloisesti vastaan tervehtimään. Eikä vain herkkujen toivossa, vaan myös rapsutusten perässä. Siiten tuli se ilta kun Allu ei tullutkaan tervehtimään. Allu vain nökötti nurkassa, eikä ollut kiinnostunut. Eikä Allu ollut juurikaan syönyt eikä juonut.

Joten Allu kainaloon ja sisälle. Mitään ulkoista vikaa ei Allusta löytynyt, Allu vaan ei ollut oma itsensä, se vaan nökötti. Vaikka kello olikin paljon herätin kanituttuja, ja yhdessä pohdittiin mikä Allua vaivasi. Oireisiin sopi suolistotulehdus, ja siihen aloitettiinkin hoito heti. Ja heti seuraavana aamuna soitin vielä eläinlääkärille, vaikka turhaksi sen tiesinkin. Tämä yhtyi diagnoosimme oireiden peruusteella, ja sovittiin että jatkan Allun hoitoa kuten olin jo aloittanutkin; ja jos tilanteeseen ei tulisi muutosta ottaisin yhteyttä, muuta ei nyt ollut tehtävissä.

Allu tuntui luovuttaneen, oli haluton syömään, juomaan ja liikkumaan. Päivät ja yöt istuin joko Allu sylissäni tai Allu vieressäni juottaen, ruokkien ja lääkiten toivoen ihmettä. Tiesin ettei lupaavalle näyttänyt, mutten ollut valmis luopumaan rakkaasta ystävästäni. Ja vaikka se epätodennäköiseltä näyttikin sain toivomani ihmeen; Allu alkoikin piristyä, joi hieman ja maistoi heinääkin. Ja usko ihmeparantumiseen senkun kasvoi kun Allu ensimmäisen kerran sairastumisensa jälkeen lähti hoiperellen pienelle kierrokselle ympäri huonetta.Vaikka väsymys alkoikin painaa tästä sai taas voimia jatkaa.

Vaan lyhyt oli tämä toivoa herättänyt Allun ihmeparantuminen. Seuraavana aamu alkoi uudet ongelmat nostaa ilkeän näköistä päätään, Allun yrittäessä pestä lääkinnästä ja ruokinnasta likaantuneita poskiaan Allu kellahti kumoon. Ja vaikka Allukin tuntui nyt myös uskovan ihmeisiin ja yrittävän, ei tasapaino pitänyt hyvistä yrityksistä huolimati. Myöhemmin lääkinnän yhteydessä Allun leusta löytyi paise, eikä sen jälkeen ollut enää suuri yllätys kun Allun tila taas heikkeni nopeasti. Enempää urheita yrityksiä pestä likaisia poskia ei nähty, ja Allu lopetti taas syömisenkin. Eläinlääkäriltä Allu sai vahvemman lääkityksen, mutta ennuste ei ollut hyvä.

Sain kerran jo toivomani ihmeen, joten halusin uskoa vielä toiseen. Mutta sitä ei tullut. Allun kunto vain heikkeni päivä toisen perään. Viimeisen yön nukuin pätkittäin istuen kylpyhuoneen lattialla Allu sylissäni. Allun hengitys oli käynyt raskaaksi, ja Allun suklaanruskeista silmistä näki että se oli nyt tässä, Allu oli loikkinut polkunsa päähän. Monta päivää urhesti sairautta vastaan oltiin yhdessä taisteltu, mutta nyt oli aika luovuttaa. Ei, Allu ei näyttänyt tuskaiselta, kipuihin Allu sai jatkuvasti lääkitystä. Mutta Allu näytti väsyneeltä. Silittelin ystäväni poskia tämän rauhallisesti nukahtaessa ikuiseen uneen sylissäni.

Ja niin Allu loikki vihreämmille niityille. Vaikka Allu ei ollut kauaa luonamme ehti Allu tehdä vaikutuksen koko perheeseen jättäen tyhjiön jälkeensä. Vaikka Allu olikin ruman värinen, ja aiheutti useita kertoja päänsäärkyä ja verenpaineen nousua en vaihtaisi päiväkään pois. Omistajan ja tyttären lisäksi Allu ehti hurmata lyhyen elämänsä aikana anopin ja mieskokelaan lisäksi kaniharrastajia, ystäviä ja sukulaisia. Mutta sellainen Allu oli, kepposia keksivä kaniPersoona isolla peellä jonka sydän oli kuitenkin puhdasta kultaa, miten siihen olisi voinut olla rakastumatta?

Lepää rauhassa rakas ystävä