Mitä kuuluu Allu?

Porkkanaa kuluu ja päiväunet maittaa, mutta mitäpä tuumi omistaja?

Ajan myötä silmäkin on alkanut tottua väriin, onhan se yhä vaan ruma, mutta kyllä senkin kanssa tottuu elämään. Ja nyt kun Allukin on alkanut oppia talon tavoille on siitä osottautumassa mailman ihanin pupuherra.

Makuuhuoneeseen menoa ei enää estä tieto Enskan olemassa olosta, Allu on tullut huomanneeksi ettei tuollanen yli puolta pienempi sintti mikään pelottava otus voi olla, ainakaan kun se on häkissä. Eikä varsikaan kun tiedossa on morsein, naarasta ei ole unohdettu. Joten sana ei on tullut opettelu vuoroon, samoin kuin omalle tyttärelle oven sulkeminen. Kumpikaan ei tunnu asiaa sisäistävän oikeasti, molemmat kyllä ymmärtää mitä niille sanon mutta tuntuvat unohtavan sisällön kun pääni käännän.

Allulle on tullut tavaksi myös yrittää aukoa ovea itse. Muutama kerran herra on siinä jo pitkällisen yrittämisen jälkeen onnistunut. Ei minun nähden, vaan kun olen muualla. Kun sitten karjun toisesta huoneesta eitä loppuu oven kuoputtaminen hetkeksi. Oven viereltä Allu ei kuitenkaan poistu, hetken hiljaisuus on sama kuin antaisin luvan jatkaa. Joten paras karjua paljon putkeen, tehokkaimmaksi joskin myös äänen päälle käyvimmäksi keinoksi havaittu.

Näköetäisyydellä oleminen oli alkuun myös toimiva ratkaisu. Vaan ei enää, ellei sitten tuijota herkeämättä kania. Pään kääntäminen on tuntuu olevan Allulle sama kuin luvan antaminen. Ja kun ovesta sitten sisälle pääsee ei tehoa enää mikään. Sama mitä perään huutelisi, kun kerran ollaan jo muutenkin luvattomilla teillä niin miksi sitä enää tottelisi. Voi sitä juhlaa mikä mekastus voi alkaa. Naarasta täytyy käydä kosiskelemassa, tyynyä riepottamassa, mikään voima ei tätä sankaria voi pysäyttää. Eikä väliä vaikka se päättyykin enemmin tai myöhemmin huoneesta pois kantoon, aina voi katsoa suurilla ruskeilla silmillä anovasti ja vähän nuolaista kättä. Aivan varma tapa saada kaikki pahat teot anteeksi annetuiksi.

Tytär on kuitenkin osottautunut varsin hyväksi avuksi. Vaikkei ovea aina muistakaan sulkea, poistaa hän kyllä Allun jos siihen huoneessa törmää. Tämä saa hörähtämään kaikille sanonnoille että ranskis on hyvä valinta kun lapsi ei sitä jaksa kantaa. Hyvä valinta kyllä, eihän se rimpuile tai hermostu, mutta näköjään tuo reilu kaksivuotias kyllä jaksaa kantaa. Kantamiseen päätin olla puuttumatta, kun kani ei pahakseen pistä niin mikäs siinä vaikka kieltämättä rajun näköistä onkin.

Viimeinen keino on jeesusteippi. Siihen on turvautuminen jos tietää useamman tunnin olevansa poissa, monta palaa korkealle oveen. Ei auta kuoputtaminen vaikka kuinka olisi aikaa ja inspiraatiota, tämä teippi tekee ihmeitä. Mutta tässä matkassa on yksi mutta, esteettisyys. Ei ole mikään silmää hivelevä näky kun oven pieleen on viritetty ristiin rastiin erimittaisia hopeisia teipinpalasia, joten ideat yhä hakusessa.

Summasumarum, on opittu että kani kyllä ymmärtää, mutta tuskin tottelee.