KEIKAT
DAD`S ARMY, LAMA Tavastia 14. 6. 2005
Laman merkitystä kotimaisen punkin kehityksessä perinteisen, ns. ensimmäisen aallon ( - 77 punkin ) ja hardcorepunkin välissä ei voida liikaa korostaa. Se pienimmänkin tuppukylän ainoa punkki ja pari muuten vaan häiriintynyttä naapurinpoikaa tiesivät punkbändeistä Hangosta Utsjoelle - 80 luvun alussa ulkomailta Sex Pistolsin ja Dead Kennedyksen ( Fresh Fruit For Rotting Vegetables löytyi jostain kumman syystä c - kasettina kyläkaupan kuin kyläkaupan valikoimista, ihan siitä Reijo Kallion ja Erkki Junkkarisen välistä ) ja kotimaasta jo hiipumassa olevien Eppu Normaalin ja Pelle Miljoonan lisäksi ainoan rehellisen punk bändin; Laman. Jo tätä taustaa vasten, puhumattakaan useista tasoista johon Lama Helsingin musiikkielämässä elinaikanaan ja myös sen jälkeen on vaikuttanut, oli Tavastialle odotettavissa ainakin ikäjakaumaltaan hyvinkin laaja otanta entisiä ja nykyisiä punkkeja. Eivätkä odotukset tuottaneet pettymystä, paikalla oli hyvin monimuotoista Lama diggaria; aina nuorista keesipää pulttitakeista keski - ikäisiin siistimmän habituksen omaaviin nuoruusmuistojaan virittelemään tulleisiin miehiin ja naisiin. Dad´s Army oli saanut epäkiitollisen ( tai kunnia- ) tehtävän hoitaa lämmittelyn yleisölle, joka oli tullut kuuntelemaan löytyykö totuus vieläkin kaurapuurosta ja onko tämä kaikki väliaikaista vaan. Mallikkaasti Japen ( Dolphins, Teenage Kicks ) taistelupunk bändi pestinsä hoiti, muutamia hemmetin tehokkaita punkralleja tasaisen varmaan settiin sisältyi, kuten ( what can we do with out the ) USA, Back To Berlin ja Girl In Combat muutamia mainitakseni. Dad´s Army jatkaa hyvin pitkälle siitä, mihin Dolphins jäi ja hyvä niin, tasokkaita ja perinteensä tunnustavia punkbändejä ei ole koskaan liikaa. Roudaustauon jälkeen lavalle saapui Lama ja aloitti yksinomaan klassikoista koostuneen settinsä Tänään Kotona klassikollaan eikä yleisöä pidätellyt enää mikään. Kun edellinen keikka on soitettu - 90 - luvun alkupuolella, on se takuu siitä, että näitä biisejä on odotettu kuultavan livenä pitkään. Siinä 25 vuotta allekirjoittaneella. Ilman muuta yleisö osaa sanat joka biisiin ja jo pelkästään se oli omiaan kohottamaan tunnelman kattoon kun vielä bändikin keikan edetessä sai konseptinsa kasaan, alun lievä laahaus ja tekstien ulkoluennan tuntu sai jossain puolivälin tienoilla kyytiä ja Tavastian lavalla oli oikeasti se punklegenda Lama joka kuulosti samalta kuin levyillään. Koko levytetty tuotantohan keikalla taidettiin kuulla, kirjaa ei tullut pidettyä, mutta ei tule mieleen biisiä ( Bussi? ), mitä olisi jäänyt kaipaamaan. Yhdessä kolmesta encoresta soitettiin jopa nuo ns. hittibiisit Totuus Löytyy Kaurapuurosta ja Väliaikainen peräkkäin joista taisi aikanaan muodostua melkoinen rasite Lamalle. Muuten, monikohan nykynuorista tunnistaa Paskaa - biisin julkkiksia; Päivi Viren & Lasse, Anne ja Arto, kuka ihmeen Urkki ja Silvia, toki Katri - Helenä tiedetään vieläkin, heh. Aihetta päivitykseen? Oliko Lama uskottava? Oli, aivan samoin kuin kaikki aikalaisensa punkbändit jotka keikkailevat nykyäänkin, osan välillä olematta edes poissa. Sitäpaitsi Laman tekstit ovat useissa tapauksissa arkirealismissaan aivan päteviä nykypäiväänkin. Saiko seuraavana päivänä toimistonsa nurkkaan istumaan menevä konttorirotta muutakin ajateltavaa kuin iso eläke? Tuskinpa, mutta unohtipa edes hetkeksi digitaalikellon ja supermarketin alennus myynnin.
Dad´s Army Lama vauhdissa, Epe ja Charlie
COOL KLEPS, DOLLHOUSE, THE FLAMING SIDEBURNS, THE BELLRAYS Tavastia 12 . 05. 2005
Kävi niin, että Loose baarissa istuessa tyyliin " otetaanko yhdet vielä ? " oli Tavastialle viimein ehdittyämme aloitusbändi Cool Kleps ehtinyt jo soittaa ja Ruotsalainen Dollhousekin keikkansa aloittaa. MC5 : sa oli Dollhouse tarkkaan kuunnellut ja sisäistänyt ja mikäpäs siinä, huonompiakin bändejä on, joilta ammentaa. Oli muuten aikalailla Juha Torvisen näköinen kitaristi. Iskevästi lähti käyntiin Flaming Sideburns, samantapaisen intiaanijollotuksen johdattelemana jota Jolly Jumperskin käyttää, mutta jotenkin meno tahtoi ikäänkuin rutinoitua ja vähän hyytyäkin. Jonkinlaista uusien biisienkin sisäänajoa ilmeisesti. Varsinaisen yllätyksen Fleimarit säästi encoreihin ( entäs jos niitä ei olisi tullut ? ), kun mukaan tuli pari intialaishemmoa sitarin ja tabla rumpujen kera sekä myöskin intialainen tanssijatar tuoden eksoottisen mausteen rockin soittoon. Antaneeko osviittaa tulevaa levyä silmälläpitäen? " We are The Bellrays! " sanoi tumma afrokampauksinen Lisa Kekaula eikä mitään jätetty arvailujen varaan. Vaikkei Bellraysin musiikki enää " In The Light Of The Sun " - levyn aikaista soulia suoranaisesti olekaan, vaan soundi on muuttunut hieman raskaammaksi, Sielua musiikistaan kyllä löytyy. Kuin myös esittäjistään; piukassa pikkumustassa ja korkeissa koroissaan Lisa rokkasi kuin huomista ei olisi, eikä sitä siinä tilanteessa ollutkaan. Asennetta! Bändi kokonaisuudessaan soitti tarkasti, energisesti ja vakuuttavasti, kitaristilla oli täysi työ ainoana kuusikielisen soittajana huolehtia niin melodioista, jyräävästä sahauksesta kuin koukuistakin; vaikka nyansseja löytyy, on onneksi turha itsetarkoituksellinen venkoilu vältetty. Energinen jännite säilyi läpi keikan, vaikka pari hitaampaakin biisiä mukaan mahtui. Seuraavaksi päiväksi saatu vapaa salli olla paikalla aina viimeisenä kuultuun encoreen " Highway To Hell " saakka ja luultavasti Bonn Scottkin hymyili haudassaan. Rock ´n ´roll voi joskus olla uskomattoman upeaa. Hieno homma jälleen Miss Hellsinki Heatilta, cheers!
SHAKE, BABY WOODROSE, DETROIT COBRAS, THE SOLUTIONS Tavastia 1 . 12. 2004
Hellsinki Heat Festival esittäytyi komeasti pimeän talvikauden alkajaisiksi tuomalla Suomeen kauan kaivatun Detroit Cobrasin, jota monet olivatkin tulleet nimenomaan katsomaan, muun tarjonnan nyt senkummemmin rinnalla häpeämättä. Illan aloitti ensimmäisellä keikallaan Shake, laulusolistina Ultra Bimboista tuttu Milla ja bändin muukin väki on jo aiemmin ansioitunut useammallakin taholla. Shake on ilmeisen kunnianhimoinen ja lahjakas orkesteri, jolta voitaneen tulevaisuudessa odottaa mitä vain, siinämäärin asialle antautuneisuus sekä soittamisen ilo ja ensimmäiselle keikalle asiaankuuluva näyttämisen halu tulivat esille. Baby Woodrose on omalta osaltani jäänyt aika vähälle kuuntelulle, mutta ennakkotiedotteiden hehkuttamaa ns. " garagea " en kyllä hyvälläkään tahdolla juuri livesoitostaan eroittanut. Ennemminkin mentiin aika raskaspainotteisesti jonnekkin stonerin suuntaan. Ei ollut nyt oikea aika eikä paikka Baby Woodrosen ja meikeläisen kohtaamiselle, moni diggaili kylläkin. Viimein lavalle astui aikamme rock´n´roll diiva Rachel Nagy, pullo Karhua toisessa ja savuke toisessa kädessään. Olin aiemmin lueskellut joistain ulkomaisista arvioista Rachelin lavaolemuksen herättäneen hienoista närää ja hyvin sen voi ymmärtää; touhu-ei-vois-vähempää-kiinnostaa ilmeet ja teatraaliset elkeet tuntuvat varmasti oudoilta erilaiseen rockhabitukseen tottuneesta yleisöstä. Itse en antanut mokoman häiritä, sillä musahan toimi helvetin hyvin, soulrock´n ´roll fuusio rullasi vakuuttavasti myös livenä. Erityisen hauska oli seurata toisen kitaristin Mary Restrepon erittäin intensiivistä kitaran soittoa, muutenkin mimmi soitti niin raskaalla kädellä että kielien kestävyyttä sopii ihmetellä. Muutenkin eturivin innokas fanilauma sulatti myös Rachel Nagyn keikan kuluessa ja hänkin näytti jopa alkaneen viihtyä lavalla. Kertakaikkiaan hieno keikka ja hatunnosto Hellsinki Heatin väelle!!!! Illan viimeisenä orkesterina olisi ollut vielä The Solutions, mutta seuraavan aamun aikaisen herätyksen takia joutui lähtemään, seuraavalla kerralla sitten.Ok.
DISCRACE, THE MUTANTS, COSMO JONES BEAT MACHINE Tavastia 7 . 8 . 2004
Hieman yllättävää sijoittaa tälläisten kodikkaiden rokkibändien keikka Semifinaalin sijaan isoon ja kolkkoon Tavastiaan, mutta toisaalta tilaa oli paremmin, alakerta olisi voinut olla aika tukossa. Illan aloittaja Discrace kärsi teknisten ongelmien ohella lainabasistista joka ei aina ollut samalla aaltopituudella muun bändin kanssa mutta mitä väliä, meininkiä piisasi. Discrace on maino actionrock orkesteri joka ansaitsee jo vähintään työvoittonsa ansiosta vähintäänkin hatunnoston! Vastoin odotettua soittojärjestystä, seuraava orkka olikin Varpaisjärven poikain sijaan Kouvola/Kallio akselin Mutants joka hoitaa nykyään homman yleensä himaan kummemmitta mutinoitta. Niin tänäänkin. Soitto on varmaa ja varmasti svengaavaa. Cosmo Jones Beat Machinella oli tällä keikalla rumpalina Astro Can Caravanin mies ja toisena perkussionistina Slideshakerista tuttu Jantsu sekä ainakin huuliharppua soittanut Staufenbielin Paulin veljmies. Väkeä siis lavalla oli riittämiin mutta mistään ylimitoituksesta ei kuitenkaan mielestäni voi puhua. Vanhemman materiaalin lisäksi kuultiin myös uusia kappaleita ja olikin mukava huomata, ettei Pekka Pirttikankaan sävelkynä ole ehtynyt, uutta levyä kuulemma ollaan nauhoittelemassa ja sitä sopiikin innolla odottaa. Hieno bändi!
The Mutants rokkaa ankarasti Discrace Taskinen ja hullunkurinen basisti
STRAY CATS, Barnshakers Helsingin Jäähalli 9 . 7 . 2004
Illan aloittanut kotimainen Barnshakers hoiti hommansa mallikkaasti, kuulostaen itseasiassa yllättävänkin hyvältä. Vaikka musa aika perinteistä orkkisbillyä olikin, kokonaisuus toimi, laulajalla on hyvä miehekäs ääni, ilman nikotteluja ja soitossa oli energiaa. Eikä setti pelkkään billyyn rajoittunut, kantriosasto hoidettiin myös himaan. Vaativa tehtävä lämmittää vasta täyttymässä ollutta Jäähallia mutta täydet pisteet kuitenkin! Suhteellisen asiallisen mittaisen roudastauon jälkeen saapui lavalle kolme honteloa hahmoa, jotka siltä etäisyydeltä missä mekin istuimme, eivät olleet näyttäneet muuttuneet tai vanhantuneen ollenkaan; Stray Cats! " Rumble In Brighton " kappaleella lähdettiin liikkeelle tässä varsinkin suomalaisiin uponneessa rockabilly vyörytyksessä. Puritaanit ovat tietysti illan orkesterista montaa mieltä, mutta sepä ei meitä liikuta, monta torttupäätä olisi suomeenkin jäänyt syntymättä ilman bändiä, joka keräsi kuulijakuntaa yli musiikillisten raja - aitojen. Itsekin muistaa, kuinka Stray Catsin diggailu tulloin - 80 - luvun alussa oli hieman hämmentävää kun kovia punkmiehiä ( eh, miehiä?....) oltiin mutta näiden musa upposi kuitenkin, samaan aikaan kun Suosikista luettiin miten punkkarit ja teddyt ottavat yhteen suuressa maailmassa. No, nuo ovat taas toisia tarinoita ja entistä aikaa, tähän päivään ja tähän nimenomaiseen iltaan palataksemme Stray Cats oli mukava nähdä livenä. Jäähalli sinällään ei oikein sovellu rockkonserttiin, keskivaiheilla piiippuhyllyllä istuessamme kaiku toisti päätyseinältä varsinkin rummut tuoden häiritsevän flashback - efektin, lisäksi on vähän typerän oloista istua keikka paikallaan ja miksiköhän se kuvaaminen nyt sitten on kielletty ( tosin kieltoa näytettiin rikottavan järjestysmiesten piittaamatta ) . Kaikkein parhaiten keikalla toimivat suht´ suorat rockabillyt kuten aloitus " Rumble....", hillitömän energisesti vedetty " Fishnet Stockings ", " Rock This Town " ( " Are we gonna rock this town ? ) , " Ubangi Stomp " ja niin, tottakai se jo liki kansalliseen tajuntaamme uponnut " Runaway Boys ". Puolivälin 3 - 4 biisin balladiosuus hieman laski vireystasoa, vaikka " I Wont Stand In Your Way " ihan hieno biisi onkin. Mutta kuvittelinko, vai oliko alapuolella oville suuntautuvat ihmisryhmät todellisia Lee Rockerin laulaman tyylikkään bluesin aikana? Jospa monet katsoivat välin parhaaksi käydä kampaamassa tukkaa tai jotain, mistään ahdasmielisyydestä ei kai luulisi enää nykyaikana olevan kysymys? Loppua kohti kuitenkin saatiin taas rock ´n ´roll riehaa aikaan ja encoret keskittyivät sitten enemmän cover osastoon, rockin 50 vuotisjuhlien kunniaksi mm. Elvis oli edustettuna, onhan Stray Catskin ollut puolet tuosta ajasta kehissä, kuten Setzer mainitsi. Viimeisenä hieman yllättävänäkin, muttei yhtään huonona vetona kuultiin " I Fought The Law ", ilmeisesti Setzerin kamun Strummerin muistoa kunnioittaen. Hyvä keikka, eikä nuo ikävuodet näytä miehiä liiemmin painavan, Slim Jim Phantomin ja Lee Rockerin temmellystä oli hauska seurata, läskibasso sai välillä kyytiä ja olihan aikoinaan sensaatiomaiselta tuntunut rumpujen seisaaltaan soittokin aika ilmeikästä touhua, varsinkin kun seisottiin bassarin päällä välillä parinkin miehen voimin. Backline muutenkin oli asiallisen kokoinen, juuri sopiva ja näköjään myös riittävä eikä roudaaminenkaan tuollaisella kalustolla vie tuhottomasti aikaa.
DEAD MOON, 31.5 2004 Tavastia
Maanantai ilta ei liene niitä kaikkein otollisimpia rokki keikkojen iltoja ja niinpä alkuun Tavastialle yhdeksän jälkeen saavuttuammekin, oli ilmassa tiettyä " true believers " henkeä. Suomalaikansalliseen tapaan tosin, normaalia Tavastian keikkaa ehkä hieman varttuneempaa rock miestä ja naista alkoi valua paikalle enemmälti joskus kymmenen jälkeen. Lämmittelyaktin osan luontevasti itselleen saanut JOLLY JUMPERS aloitteli siinä puolenyhdentoista korvilla, tällä kertaa ylläolevassa keikka - arviossa vierailevana tähtenä mainittu Jude, eli virallisimmin Ari - Matti Jutila, on nyttemmin täspäiväinen Jolly jäsen ja mikäli oikein ymmärsin, olikin tämäniltainen hänen ensimmäinen virallinen keikkansa bändin riveissä. Hyvinhän Jude orkesteriin sopii, huvittavaa kontrastia toi jo Jeffrey Lee Burns alter egon ajoilta tuttu huulet törröllä julmistelu ym. rockelkeet ja Hannuksen leppoisa tyyli; mies näytti olevan erityisen hyvällä tuulella. Komeasti soivat kitarat ja tokihan toinen kuusikielinen tuo jykevyyttä sointiin, varsinkin tuohon Semifinaalin keikkaan verrattuna soitto tuntui olevan ikäänkuin tiukempaa, paremmin koossa pysyvää ja olihan yleissoundi kaikenkaikkiaan parempi. Vähän malttamattomalla mielellä Jolly Jumpersia seurasi, tunnustettakoon, kun odotteli jo Dead Moonia ja seuraavan aamun puoli 6 herätys ei armoa anna. Hyvä keikka, encorena Catskills Rock. Olisiko kello jotain puoli 12 ollut, kun viimein Dead Moon saapui lavalle, soundtsekkiä ei oltu ehditty tekemään ja niinpä soundipolitiikka saatiin kuntoon ensimmäisten biisien kustannuksella. Ei tuo juuri häirinnyt, hienoa oli vain nähdä ja kuulla eläviä legendoja. Jotenkin kun nykyään tuntuu tiettyä trendiä olevan aivan saatanan pitkiin biiseihin, aivan saatanan pitkiin kitarasooloihin ynnämuuhun epämääraiseen progetouhuun, oli erittäin virkistävää kuulla yksinkertaisesti soitettua sopivan mittaisiä biisejä ja yleensäkin ottaen vailla mitään outoja koukeroita soitettua rock ´n ´rollia! Voi pojat, en muista milloin olisi viimeksi kylmät väreet keikalla iskeneet niinkuin nyt pääsi pariin otteeseen käymään. Kunnioitusta voi tuntea myös Fred ja Toodie Colea kohtaan jotka ovat elämäntyylinsä aikoinaan valinneet ja siinä omaehtoisesti pysyneet, asenne näytti ja kuulosti olevan kohdallaan. Reilun tunnin soitettuaan bändi ilmoitti heidän pitävänsä rööki ja kalja tauon ja jatkavansa vielä sen jälkeen, mutta me työläiset jotka emme elä rock ´n ´roll elämää ja joita odotti aikainen herätys jouduimme valitettavasti poistumaan liikennevälineeseen. Harmitti. Sen verran pitää kyllä tässä narista, että vähän ihmetyttää maanantai iltana myöhäiset soittoajankohdat. Luulisi nyt järjestävän tahon todellakin tajuavan, että bändit voi arkena soittaa siihen malliin, että koko hoito olisi jo puolilta öin ohi, perkele. Joidenkin täällä täytyy henkensä pitimiksi duuniakin tehdä! Itse keikastahan kyllä jäi hyvä mieli, toivottavasti näemme Dead Moonin piakkoin taas täällä!
JOLLY JUMPERS & LAITASAAREN KUNINGAS JA DURHAMIN KEISARI Semifinal, helmikuu 2004
Illan tarkoin varjelluksi aloittajaksi paljastuivat myös illan pääbändin johtohahmo Hannus ja taannoin kotosuomeen Amerikan mailta palannut ex ( ? ) Flamig Sideburn Jutila. Kahteen mieheen vedetty kotimaisia balladeja sisältänyt setti aiheutti ensin lievää hämmennystä, miesten taustan huomioon ottaen oli uumoiltu jonkinlaista rockin tynkää olevan tulossa. Monet biiseistä tuntuivat epämääräisen tutuilta ( ollen käsittääkseni covereita kaikki ? ) mutta varman tunnistuksen ja muistilokeron avautumisen toi ainoastaan tuon muinaisen tv - sarjan Lumikenttien kutsu tunnarin esittäminen. Kaiken kaikkiaan hyvin yllätyksellinen ja rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään ihan ok fiiliksen aikaansaanut keikka. Kuuleman mukaan miehet ovat omaakin materiaalia tehneet, jäämme odottelemaan. Varsinaiseen yltiöpäiseen vauhtiin ja remmellykseen ei päästy vielä Jolly Jumpersinkaan aloittaessa, ainakaan aluksi. Keikan alkupuoli tunnelmoi hyvinkin viipyilevissä maisemissa, joita tausta valkokankaalle heijastetut kuvat hienosti tukivat. Rankempien kitaraosuuksien ja rokkaavuuden balanssi säilyikin läpi keikan suhteessa viipyilevyyteen, makealtahan Jolly Jumpersin yksinkertainen mutta pirun tehokas rokki kuulostaa ja sitä olisin suonut enemmän kuulevani. Kelpaa esimerkiksi mille tahansa tämänpäivän actionrokki bändille siitä, mitä se oikea action on. Yleensäkin actionin kliimaksiin päästiin Jutilan liityttyä mukaan bluesiin yhden biisin ajaksi., eikä mies näytä unohtaneen myöskään sähkökitaran soittotaitoa. Hienoa ja ennen kaikkea tyylitajuista soittoa sekä esiintymistä, orkesterin johtaja Hannuksen antaessa tilaa vieraalle. Jolly Jumpersin rytmiryhmä hoiti myös tehtävänsä asiaankuuluvalla intensiteetillä.
Durhamin ja Laitasillan aateliset, Jolly Jumpersin vakuuttavan rytmi-
sähköisesti bändin kera. osaston selkäranka.
TJK photos: TJK