Ystävyys on aseeni
ETUSIVU | KIRJAT | NOVELLIT | MIKSI | MATKAKERTOMUS | RUNOT | MINÄ | LEHTIARVOSTELUT | PALAUTE
|
Novelli vuodelta –84. Aikaan, jolloin seurasin esikuvani Edgar Allan Poen tyylillisiä jalanjälkiä. Tästä se kaikki alkoi; suunnitelmissa on joskus vielä palata näiden juttujen pariin. Vaikka tiukkaa teki, niin en ryhtynyt korjaamaan tätä juttuani, vaan saatte lukea sen alkuperäisessä muodossaan. Ystävyys on aseeni: Enhän minä paha ole. Olen vain hieman vaarallinen. Aseeni on ystävällisyys. Isku taholta, josta sitä vähiten osaa odottaa on kaikkein tehokkain. Kestävinkään linnoitus ei kestä hyökkäystä sisältäpäin. On ihanaa nähdä uhri avuttomana ja kyvyttömänä puolustautumaan niin yllättävää iskua vastaa . Olen kiistaton nero. Suunnitelmani ovat niin yksinkertaisia, että ne pystyisi keksimään kuka tahansa, mutta niiden toteuttaminen on hankalaa huippuälyn omaavallekkin. Minulle se on suunnattoman helppoa . Olen niin ovela ja ystävällinen, ettei yksikään uhrini ole epäillyt mitään. Tärkeintä on mukautua uhrinsa asemaan ja ymmärtää hänen mielenlaatunsa. Omat ajatukset pitää piilottaa. On oltava kuin tunturissa kihokki, joka on kärpäsestä niin houkutteleva, että kärpänen tuskin katuu kukalle istumistaan edes silloin kun tahmeat lonkerot jo ympäröivät sitä ja happo syövyttää lihaa. Ystävällistä ja hyvällä maulla pukeutunutta nuorta miestä ei kukaan pelkää. Ei kukaan osaa aavistaa todellisia ajatuksiani, eikä kukaan voi tietää, mitä kätkevät kellarini kalpeat kiviseinät. Kukaan ei voi tietää ystävällisen miehen rakastavan hetkiä, jolloin kuoleman kolea valta on hänen käsissään. Ensimmäinen murhani, niin sitä voi kutsua, oli isäni kuolema. Se oli minun syyni, vaikken sitä tarkoittanut. Tönäsisin häntä parvekkeella. En ollut silloin kymmentäkään. Alkuun näin siitä painajaisia; punainen veri likaisella harmaalla asfaltilla, se tuntuu melkein runolliselta. Oikeastaan olen alkanut pitämään siitä näystä ja siihen liittyvästä käsittämättömästä tunteesta, joka pitää sisällään rajattoman määrän kauhua mutta myös synkän vallan tunteen. Kukaan ei saa tuntea minua. Nimeäni ei kukaan tiedä. Kukaan ei saa koskaan nähdä minun itkevän, ei koskaan. En ole itkenyt enää vuosiin. Kyyneleet ovat kuivuneet. En enää näe painajaisia, jotka saisivat minut huutamaan. En enää pelkää, muiden on pelättävä minua. Tänään isken jälleen. Haa, tämä ilta on täydellinen. Maiseman harmaaksi tihuttava sade ja tuulen kuljettamat syksyn lehdet, jotka ovat kuin kuivuneita enkelinsiipiä, saavat ihmismielen harhailemaan. Tällaisena iltana ihminen tuntee avuttomuutensa luonnon ja lähestyvän talven edessä. Mutta minä tiedän voimani ja osaan käyttää nerokkaasti hyväkseni uhrin hetkellisenkin heikkouden. Siinä on sopiva uhri, yksinäinen nainen puiston penkillä. Hän on noin 27 vuotias ja melko sievä. Käsistä näkee, ettei hän elätä itseään ruumiillista työtä tekemällä. Ulkona sateessa istumiseen täytyy olla hyvä syy - Oletteko jättänyt kihlattunne? Ja ei kai haittaa, vaikka istun viereenne. - Jättänyt? Mistä niin päättelette? Puhuessaan nainen ei kääntänyt kasvojaan minuun päin. - Ensinnäkin teillä on vasemman käden nimettömässä ohuen sormuksen levyinen valkoinen rantu, joka tarkoittanee sitä, että siinä on ollut kihlasormus. - Miksei se voisi olla vaikka korjatteilla? Eihän sormuksen puuttuminen välttämättä merkitse sitä, että olisin jättänyt mieheni. - Eipä niin. Mutta se, että te istutte sateessa ja se, että ette näytä kasvojanne minulle, koska teillä on luullakseni mustasilmä, se merkitsee. - Mikä helvetin salapoliisi te luulette olevanne. Utelette asioita, jotka eivät teille lainkaan kuulu. - Enhän minä utele, en ole esittänyt yhtään kysymystä. Nainen ei vastaa. Olin liian tyly. Minä väitin hänelle vastaan. Minä hermostuin ja unohdin, etten saa ottaa mitään henkilökohtaisesti. Vain pysymällä ulkopuolella talon, voi nähdä julkisivun. - Anteeksi, olin tosiaan liian tungettelevainen. Mutta minulla on itselläni samanlaisia kokemuksia. - Miten, tehän olette mies? Sanoi nainen ja käänsi kasvonsa minuun päin niin, että mustunut vasen poski näkyi selvästi. - Entinen vaimoni oli väkivaltainen, vaikka hän oli minua heikompi, olivat hänen heittämänsä esineet minua nopeampia. - No, istukaa vain, sanoi nainen leveästi hymyillen. - Oikeastaan olin menossa johonkin baarin iltaa istumaan, mutta sitten näin sinut täällä yksin sateessa istumassa,sanoin istuutuessani hänen viereensä. Istuin aivan tarkoituksella ihan lähelle häntä. - Oikeastaan voisit lähteä mun kans, ko ollaanhan me jo melkein tuttuja ja siinähän voisi tutustua paremmin. Mitä hyödyttää istua sateessa ja murehtia. - En minä tiedä tällaisen silmän kans. - Ei sitä kukaan huomaa hämärässä kapakassa. Huomatkaa kuinka ystävällisesti käyttäydyn. Huomatkaa kuinka ystävällisesti minä puhun hänelle. Ei hän voi epäillä eikä edes aavistaa sisimpiä ajatuksiani. Hän ei voi olla niin viisas. Hän ei ole nero, kuten minä. - Tämä on aivan hullua, sanoi nainen, mutta minä lähden. En tunne sinua mutta olet oikeassa. Ei hyödytä nyhjöttää. Ei se jätkä ole sen arvoinen. Minä tiesin sen. Minä pystyin vaistoamaan tämän naisen luonteen. Hän ei ole apatiaan taipuvainen, vaan iloluontoinen ja hieman kevytkenkäinen. Kuljettuamme jonkin matkaa, tie jolle olin hänet johdattanut, kapeni poluksi aivan kuten kaikissa hyvissä jännitysjutuissa, sillä erotuksella, että hänen pitikin huomata jotain olevan vialla. Olin suunnitellut sen niin. Mitä iloa on tappaa jos tapettava ei sitä itse tiedä. Sehän olisi yhtä kuin kärpäsen litistämistä pöytää vasten. Vähän iloa ja vain harmia ruumiin jäännöksistä. Kuten jo sanoin, kapeneva tie oli tehnyt hänet epävarmaksi siitä johtiko tie mihinkään tai, että se ei johtanut ainakaan väen kansoittamaan baariin. Kun epävarmuus jo selvästi paistoi hänen silmistään, heitin kädet hänen kaulalleen. Hän ei osannut varoa minua. Olin onnistunut täydellisesti. Sitten vain puristin, aluksi vain hieman, jotta hän huomasi aikeeni. Ja jotta se tulisi, se huuto. Se korvia hivelevä huuto. Olin ansainnut sen, totta tosiaan. Se oli pitkä ja perusteellinen, lähes täydellinen. Kuin tuhannen enkelin itku. Polun päässä oli vanha hylätty hautausmaa. Sinne minä hänet hautasin. Siunattuun maahan. Enhän minä mikään hirviö ole. |