Niilan naimareissu

- Jo vain se on hyvä juttu, sanoi mies ottaen repun selästään ja kyyristyi purkamaan sitä.
- Ja tuota mie tartten. ja tuota. Ja tuota.
Mies nosti repusta rullan valkoista kaupan pakkauslankaa, kaksi puukiilaa ja varrettoman lattiaharjan.
Sitten mies ryhtyi työhön; nappasi puolimetrisen leun vyöltään ja naputti sillä ensimmäisen kiilan ladun oikealle puolelle aivan uran viereen. Toiselle puolelle sama juttu. Kun työ oli tehty mies tarkisti, että kiilat olivat kunnolla kiinni. Ja olivathan ne. Pitkät puukiilat olivat junttaantuneet kiinni jäätyneeseen pounikkoon eikä niitä olisi saanut irti ihmisvoimin. Kiiloista oli lumen yläpuolella vain vaaksan mittaiset tapit.

- Ja ko mie vielä tähän langan laitahutan niin siinä vaami vingahtaa.
Saatuaan pingotetuksi narun tappien väliin mies otti harjan ja harjasi lunta pikkutarkasti. Nousi seisomaan. Otti etäisyyttä ja kyyristyi uudelleen tasoittelemaan lunta. Tämä toistui useita kertoja kunnes viimein mies oli tyytyväinen. Tappeja ei enää erottanut lumesta eikä ohutta valkoista lankaa voinut havaita valkoista hankea vasten. Mies pakkasi tavarat takaisin reppuun, teki täyskäännöksen ja lähti hiihtämään takaisinpäin tyhjä pulkka perässä kolisten. Muutaman kymmenen metriä hiihdettyään mies otti pulkan syliinsä, kyyristyi kyykkyyn ja ponnisti ilmaan. Alastulo paikka oli miehenmitan päässä ladusta. Siitä mies ryömi pensan taa piiloon.

Mies joka makasi hangessa oli Kota Niila. Aito lappalainen. Pienen ikänsä pohjoisessa asustanut ja tulisi täällä lopunkin ikäänsä asustamaan, sen tiesi ennakkoon sanoa. Kota Niila oli niitä ihmisiä, jotka jäivät niille sijoilleen missä sattuivat maailmaan putkahtamaan. Eipä Niilalla olisi ollut juuri mahdollisuuksiakaan synnyinseudultaan lähteä. Sivistys oli jäänyt lunttaamalla läpäistyyn kansakouluun. Eikä Niilalla ollut halujakaan lähteä. Paremmin Niila viihtyi tuulisilla tuntureilla porotokkaa paimentaen kuin kaupungin metelissä ja ihmisvilinässä. Niila ei ihmispaljoutta kaivannut mutta naisellista elämänkumppania kylläkin.

Niila oli jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen. Poikamies elämän ilot oli koettu. Suruiksi olivat ne ilot Niilasta muuttuneet. Kauppa-autolta haetun keskikaljan kittaaminen oli jo käynyt tympeäksi puuhaksi. Naisen lämpö oli se mitä Niila nyt kaipasi. Mutta eipä sitä niin vain naista lapin kaamoskylistä napata. Kaikki naiset, jotka eivät olleet muuttaneet pois olivat jo naimisissa.

Niila myönsi olleensa hidas näissä naimahommissa. Kun Niilalla olivat alkaneet hormoonit jylläämään olivat kaikki sopivan ikäiset naiset jo poissa pelistä, naimisissa tai muualla opiskelemassa. Kaiken maailman senssilinjat ja lehtien kontaktipalstat oli Niila jo testannut mutta mistään niistä ei ollut apua. Ei ollut tulijoita lapin korpeen hyttysensyötiksi ja pakkasen pitäjäksi.

Rahasta ei naimahommat olleet kiinni. Niila oli varakas mies. Hänellä oli iso talo, luontaistila, ja poroja toista tuhatta. Mutta rahallakaan ei ollut Niila naista saanut. Niinpä Niila oli päättänyt koittaa vihoviimeistä keinoa: Hän oli päättänyt metsästää itselleen naisen. Siksi hän oli ansan ladulle virittänyt ja siksi pulkkaa perässä vedättänyt.

Lähellä oli hiihto -ja laskettelukeskus. Niila oli kuljaillut keskuksen baarissa kuunnellen korvat höröllään ja tiiraillut silmät sirrillään mahdollisia metsästettäviä. Kolme viikkoa oli sillä lailla aikaa vierähtänyt baarissa kaljaa siemaillen. Se aika oli pois poronhoidosta mutta se ei Niilaa surettanut, oli asia niin tärkeä. Viimein oli tärpännyt. Niila oli kuullut eteläläisten naisten vitsailevan keskenään, että yhdelle naisista piti saada mies koska tämä oli porukasta ainoa naimaton.

Niila oli tutkaillut naista, tämä oli sopivan ikäinen ja vetävän näköinen. Kyllä sellainen Niilalle kelpaisi. Enää piti saada nainen metsästetyksi. Siihen oli ilmaantunut tilaisuus tänä aamuna. Nainen oli lähtenyt yksin hiihtelemään koska muu porukka oli liian krapulaista lähteäkseen. Niila oli hiihtänyt naisen perässä ja odottanut, että oltiin tarpeeksi kaukana hiihtokeskuksesta ja tarpeeksi lähellä Niilan taloa. Oli myös varmistuttava, ettei kukaan päässyt hiihtämään sivuladulta naisen eteen.

Kun aika oli kypsä kaikin puolin niin Niila oli oikaissut metsän kautta naisen eteen, hiihtänyt hullunlailla ja tässä hän nyt oli, odottelemassa ansan laukeamista. Sydän pamppasi rasituksen ja jännityksen tahdittamana. Pian mäen päälle ilmestyi punainen hiihtopuku jota Niila oli odottanutkin. Hiihtäjä kyyristyi laskuasentoon sauvojen kärjet taivaalle sojottaen. Hiihtäjä tuli alas hirmuista vauhtia, jäinen latu lauloi suksien alla. Niilan kohdalla oli vauhti jo hiljentynyt ja hiihtäjä oikaisi itsensä. Suksenkärjet alittivat ansalangan. Hetkessä oli hiihtäjä rähmällään ladulla. Niila juoksi kiireen vilkkaa ladulle sukset jalassa, työnsi itsensä vauhtiin ja ehti hiihtäjän luo juuri kun tämä oli ponnistautumassa kyljelleen. Niila tunnisti naisen oikeaksi, sille jolle ansa oli viritettykkin.
Pieni huoli viilasi sydäntä; jospa sattuikin pahasti.

- Onko täälä sattunu haveri?
Onko Kipuja mishän?, Niilan ääni oli teeskentelemättömän kiihtynyt. Nainen vilkaisi säikähtäneenä Niilaa muttei viitsinyt kommentoida yllätys tulemista sen kummemmin. Oli muitakin murheita. Sukset olivat vääntyneet mutkalle niin, ettei niitä yltänyt itse aukaisemaan. olo oli tukala.

Niilan tilalle oli matkaa vajaa kilometri mutta sekin oli melkoinen matka pulkka perässä ja osittain umpihangessa. Mutta Niila jaksoi. Nuoruuden voimalla ja varsinki kiihkolla. Sauat sujahtelivat lumeen ja puiset mettäsukset narahtelivat. Niila tunsi olevansa voimissaan ja uskoi jaksavansa vetaa tällaista lastia vaikka maan sineen.

Talolla Niila auttoi naisen sisään. mentiin pirttiin istumaan. Niila keitti kahvit, jalkaa tutkittiin ja juteltiin niitä näitä. Yhteisiä puheenaiheita löytyi monia. kumpikin rakasti luonnossa likkumista ja kummallakin oli koira lemmikkinä. Niilalla oli työkoira Zahpi mutta lemmikkinä oli Saku, jo eläkkeellä oleva porokoira joka kävi tutustumassa tuliaan häntäänsä heiluttaen. Nainen ihaili Niilaa joka oli pyyteettömästi hänet pelastanut ja vetänyt turvaan pulkalla läpi valkoisten nietosten.

Jalka ei vaivannut enää pahasti, sillä pystyi jo astumaan. Se oli jo ihan kunnossa kun Niila sitä vähän hieroi. Esittäydyttiin. Tuli ilmi, että kumpikin naimaton, minkä Niila jo toki tiesikin, joten ei ollut estettä sopia tapaamista seuraavalle päivälle. Niila lupasi viedä Liisan, se naisen nimi oli, kelkkailemaan tunturiin ja katsomaan Niilan porotokkaa.