Jarmo Stoor

Minä

Synnyin Enontekiöllä keväällä –66 ja niissä maisemissa viihdyin parikymmentä vuotta, kunnes en enää viihtynyt. Enontekiöltä tieni vei Kemiin, kaupunkiin, jossa rikkaiden raha haisee. Siellä paperitehtaat suoltavat ilmoille normit täyttäviä ympäristöystävällisiä päästöjään, jotka kuitenkin haisevat pilaantuneelle kananmunalle. No, jotain hyvääkin Kemissä oli, siellä oli Hanna, jonka kanssa menin naimisiin. Kävin iltalukion ja Teknillisessä oppilaitoksessa opiskelin automaatiotekniikkaa Teknikoksi asti ja sillä koulutuksella pääsi lama-Suomessa hyvin kortistoon.

Eräänä päivänä päätimme, että lähdemme Ouluun. Mitään parempaa elämää ei ollut tiedossa, mutta olihan uusi kaupunki vaihtelua ja onhan sanottu, että tärkeintä on lähteminen. Oulussa pääsin töihin ja ostimme vanhan puutalon Kempeleestä. Täällä sitä on tullut oltua jo kahdeksan vuotta. Elämä on niin sanotusti hyvillä raiteilla, mutta kun on tuo kirjoittamisen tauti ja tapa ajatella asioita, niin ei voi jäädä tuohon. Raiteet, olivat ne sitten huonot tai hyvät, ovat aina jonkun toisen tekemät. Luova ihminen haluaa itse luoda uransa. Aina taka-alalla on ollut haave kirjailijan ammatista ja sitä kohden olen nyt matkalla

Kirjailijaksi tulemisen kannalta tärkeintä on suhde kirjoittamiseen. Oma suhteeni on puhtaasti intohimoinen kuten kaikki hyvät suhteet. Tällaisen intohimoisen suhteen hyvä puoli on siinä, että kun on valmis antamaan itsestään kaiken niin yleensä saakin jotain. Ja kun on tietynlaisen hulluuden aikaansaamaa valmiutta laittaa itsensä kokonaan peliin, niin ei ole valmis luovuttamaan heti ensimmäisessä vastoinkäymisessä.

Kirjoittamisen aloitin rakkausrunoilla, joita kyhäilin rippikouluikäisenä, vaikken tiennytkään rakkaudesta pubertiteetti-iän kiihkeitä unia enempää, niin yritys oli kova ja halu myös kirjoittamiseen pakottava. Tarinoiden kirjoittamisen aloitin hieman myöhemmin. Niihin aikoihin, yhdeksäntoista vuotta sitten päätin, että minusta tulee joskus kirjailija.

Esikoisteokseni työstämisen aloitin todenteolla -96 vuoden alussa. Kirjoitettuani vasta kolme korjaamatonta sivua tekstiä, annoin niistä kopiot muutamalle kaverilleni ja sanoin kirjoittavani kirjan ja ryhtyväni kirjailijaksi. Tekoni aiheutti "lievää" hymyilyä kaveripiirissä, kuten arvata saattaa. Mutta olin varma asiastani ja tällä teolla halusin varmistaa itselleni, etten anna periksi ja joudu vielä suuremman hymyilyn kohteeksi.

Kolmenkympin kriisin myllerryksessä kirjoitin Kiehiset reilussa vuodessa viisitoista kertaa uusiksi, Vysotskin musiikin säestyksellä.Pyrin toteuttamaan Hemingwayn käsitystä kirjoittamisesta, jonka mukaan kirjailijan tärkein ominaisuus on huippuunsa viritetty paskatutka, eli pyrkimys olla itselleen kriittisempi kuin kukaan kriitikko koskaan tulisi olemaan.

Luomukseni eri versioita jaksoi lukea kavereistani Jouni(Perälä) kolme kertaa, Timo(Hietavalkama) kuusi kertaa ja vaimoni Hanna neljätoista kertaa. Viidennentoista kirjoituskerran jälkeen lähetin käsikirjoituksen kustantajalle. Tällä kustantajalla (SanaSato oy)se oli ollut reilut puoli vuotta ennenkuin he ilmoittivat olevansa kiinnostuneita. Kun kysyin mitä kiinnostuminen tarkoitti niin minulle ilmoitettiin, että kuuden kuukauden aikana on tullut 196 käsikirjoitusta ja siitä joukosta tämä minun käsikseni oli otettu jatkokäsittelyyn. Vaikka kustantaja sanoi ettei se vielä merkitse mitään, niin viipotin viikon kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolella. Tiesin, että pahin olisi jo ohitettu jos olin saanut jonkun tukisukkahousuisen äidinkielentutkijan hyväksymään käsikseni. Tämän jälkeen teostani luetutettiin useilla eri henkilöillä kuten kirjailija ja poliitikko Veltto Virtasella.

Seuraavassa vaiheessa tuli ehdotus kieltämättä rankan lopun keventämisestä. Aikaa oli kulunut kirjoituksen lähettämisestä jo yli vuosi.Kirjoitin kirjan kuudennentoista kerran hirveällä kiireellä parissa viikossa. Uutta tekstiä tuli parikymmentä sivua ja vanhakin oli muokattava uudelleen.

Tämän jälkeen käsikirjoitus oli hyväksytty laadullisesti. Vielä oli odotettava oikeaa markkinatilannetta. Siinä meni vuoden päivät, sinä aikana kirjoitin Kiehiset seitsemännentoista kerran uusiksi, koska en pitänyt tekstiä enää riittävän sujuvana, johtuen juuri usean kirjoituskerran aiheuttamasta katkonaisuudesta. Viimeisellä kerralla pyrin vielä yhtenäistämään rakenteita ja kerronnallista murreilmaisua

Sitten kirja olikin kirjoittamisen osalta valmiina. Vielä oli tehtävänä käsikirjoituksen kirjaksi saattaminen. Luontokuvaaja Juha Ollila otti rullatolkulla kuvia, joista muutaman parhaan toimitin kustantajalle kansikuviksi. Kuvat saivat kehuja osakseen, niiden sanottiin ilmentävän sopivasti kirjan mystiikkaa. Oma vaiheensa oli kirjan kuvittaminen, jonka suoritti suorastaan nerokkaasti (tuleva pilapiirtäjä)Marko Asukas. Mahtava suoritus kummaltakin taiteilijalta, sillä kustantajan vaatimustaso kuvien suhteen oli ehdoton, niiden oli oltava ammattimaista tasoa.

Tuossa oli ajatuksia edellisestä kirjastani ja sen tekemisestä. Uuden romaanini kirjoitin Espanjassa, kaukana kotoa ja kaukana ajatuksia pilkkovasta tehdastyöstä. Ja varmaan juuri siksi uusi romaanini syntyi ensimmäistä helpommin; vain kolmeen kertaan kirjoitettuna. Aihepiiriltään se on ihan toisenlainen kuin esikoinen, joka on erähenkinen romaani Lapista ja Lapin ihmisistä. Luonnosta ja sen ajan hiipumisesta teknologian rajan taa, kun elanto vielä saatiin hartiapankilla luonnosta.

Uuden kirjani päähenkilö on enemmänkin kaupallisten pankkien varassa. Sonniasemanhoitaja Kutvosen tarina on positiivishenkinen veijarikertomus miehestä, joka ajautuu konkurssista menestykseen. Eräänlainen käänteistarina siis.Uusi romaanini ilmestyi marraskuussa ja odotan siltä tosi paljon (olenhan paljon siihen panostanut). Tosi paljon tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että toivon sonniasemanhoitaja Kutvosen antavan kirjailijan uralleni potkun, joka johtaa minutkin "konkurssista" menestykseen.Onnistuuko se, niin se taas riippuu teistä tämän jutun lukijat. Lukekaa kirjojani; olen tehnyt ne tosissani.

Jarmo Stoor

AddFreeStats.com Free Web Stats in real-time !