Tuirassa asuisivat ne, joilla on todellinen valta. Tunnottomat tyrannit naimassa naamaan virolaisia palvelijoitaan ökytaloissaan. Hiekka pilluiset porhomuijat lapsinahka hameissaan (tämä olisi väittämä, joka esitettäisiin myöhemmin valtion toimesta ja Hannu Karpo tekisi siitä dokumentin kysyen lapsensa pedofiilien lapsinahkatehtaalle menettäneeltä äidiltä: ”Että miltäs nyt tuntuu? Tässä sulle satanen…jne”)
Ei tarvitsisi paljoa yllyttää kun jo tällainen rauhan mieskin saataisiin nousemaan barrikadeille. Jos ei ihan porhojen taloja polttamaan niin ainakin naarmuttamaan niiden miljoonalimusiineja. Ja liehuttamaan lippua kulkueessa huutaen: Rahat kansalle(eli minulle persaukiselle kirjailijalle). Ja ummistamaan silmät. Tästä ei olisikaan enää pitkä matka Geton muureihin ja murhiin. Askel askeleelta lipsuisimme kauemmaksi ihmisyydestä ja ummistaisimme silmämme. Emme kuulisi. Emme haluaisi tietää.
Kadonneet tuiralaiset eivät aiheuttaisi meissä mielipahaa. Kun Hallitus sanoisi sijoittaneensa heidät uudelleen kauemmaksi tavallisesta kansasta, Meistä oikeista suomalaisista. Niin me uskoisimme sen. Me haluaisimme uskoa sen. Sillä eihän meitä oikeasti kiinnostaisi mitä heille on tapahtunut. Olisimme päässeet heistä. He olisivat poissa ja meidän omatuntomme puhdas. Emmehän ME olisi heitä siirtäneet.

Ensimmäisen maailmansodan nujertamassa Saksassa liike-elämä ja teollisuus olivat juutalaisten hallussa. Suuri osa kauppiaista oli juutalaisia. Ja juutalaisilla oli tapana ottaa töihin juutalaisia. He suosivat omiaan. Tavallinen kansa varasti puhelinlankoja ja rautaportaita, kun juutalaiset ostelivat tehtaita ja kartanoita. Tavallisilla saksalaisten lapsilla ei ollut odotettavissa elämältään kuolemaa parempaa. Rahalla ei ollut arvoa. Kiinteä hankittu omaisuus, jota juutalaisilla oli, kasvatti arvoaan. Työ ei merkinnyt mitään kun palkalla ei saanut mitään. Ja jokainen tunsi kitsaan ja rikkaan juutalaisen, joka omisti tehtaan, kartanon, suuryrityksen, kaupan josta he ostivat vaatteensa ja ruokansa, silloin kun siihen oli varaa. Juutalainen omisti heidän työpaikkansa, josta saadulla palkalla ei elänyt. Juutalaisuus ei ollut uskonto vaan se oli yhteiskuntaluokka. Kaikki parempi ja kauniimpi oli juutalaista. Tuiran markkinavoimilla oli vuonna 1933 kasvot. Vaikka se ei heidän syynsä ollut, oli heillä hallussaan kaikki valta. Heillä meni hyvin, kun muilla meni todella huonosti. Juutalaisten rikkaus vain kasvoi tavallisten saksalaisten kurjistuessa. Ja sitten tuli Hitler, joka sanoi, että Saksa kuuluu saksalaisille. Tavallinen saksalainen mies palvoi häntä enemmän kuin ikuisuutta. Tätä hän oli odottanut ikuisuuden. Nyt hän saattoi olla vaimonsa ja lastensa edessä muutakin kuin kurjan elämän edellytys. Hän oli saksalainen. Hän oli mies, jonka munat juutalaiset leikkasivat. Mutta nyt hän saattaisi jälleen seisoa ylpeänä. Häntä ei enää alistettaisi. Saksa saksalaisille.

Omanarvontunto. Se on jotain, mitä ei voi mitata ennen kuin sen menettää. Sen arvo on mittaamaton. Se on minuus. Jos jostain löytyy syyllinen sen menettämiseen, niin mikään teko ei ole riittävä paikkaamaan sitä. Onko vaikeaa eläytyä työttömyyden riivaamassa Suomessa saksalaisen tehdastyöläisen mietteisiin? Leipäjonossa et ole mitään. Erityistä. Olet vain leipäjonossa. Yksi muiden joukossa. Ei sukupuolta. Ei ikää. Vain äänetön ja kanavaton viha johonkin, jota ei voi paikallistaa. Entä jos voisikin?

Hitler tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kansan taakseen ja valtaa. Ei hän ollut hullu diktaattori vaan häikäilemätön ja viisas poliitikko, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen valtaa. Tai sitten hän vain uskoi asiaansa. Taas kumpuaa kysymys: Miksi?