Ote Kutvosesta: Herääminen
ETUSIVU | KIRJAT | NOVELLIT | MIKSI | RUNOT | MINÄ | LEHTIARVOSTELUT | PALAUTE
|
Liekö ollut kulkurintähti taivaalla vaiko maan magneettinen säteily,
joka Kutvosen opasti Kuopioon, kalakukko kaupunkiin. Tosin kalakukot olivat saaneet olla Kutvoselta rauhassa.
Sen sijaan Gallian kukon puoleen Kutvonen oli kääntynyt edellisiltana moneenkin otteeseen.
Kutvonen oli ranskalaisten viinien suuri ystävä, suuri joka suhteessa. Niin oli mennyt eilisilta kuin viininä, joka koskena kurkussa kohisee. Vaan parastakin yötä seuraa aamu ja aamun ankeus on suorassa suhteessa illan iloihin; mitä iloisempi ilta, sitä ankeampi aamu jos ilo oli oikean tyyppistä, kuten oli nyt asianlaita, sillä Kutvonen oli niitä miehiä jotka vannoivat, "ilo ilman viinaa on teeskentelyä" nimeen. Runollistako? No, arki oli aivan toisenlainen. Kello oli kaksikymmentä yli yksitoista kun Kutvonen heräsi hotelli Rauhanlahdessa; kellastunut kelloradio ilmoitti tuota aikaa vakaasti yöpöydällä jurottaen. Kutvosen aamua ei voi luonnehtia nautinnolliseksi. Olo oli yksinkertaisesti ankea; kieli oli kalman karhea ja kitalaki nahkea kuin kansakoulun liitutaulun sieni algebratunnin päätteeksi. Koko hengitys haisi paskalle. Päätä jomotti. Särky ei ollut betonimyllyn ropinaa pään täydeltä, kuten tilaa on usein kuvattu, vaan täsmäaseen tarkkaa kipua oikeassa ohimossa. Vihlova kipu lamaannutti vartalon täydellisesti ja äkkiarvaamatta. Tuskan hiki syöksähti iholle hienoin helmin. Kipu oli yllättävää, terävää kuin tuska, joka syntyy kun hammaslääkärin pora suhaisee läpi mädän pehmeän luun ja karhea ruusuterä nirhaisee tervettä hermoa. Juuri tällaiselta Kutvosesta tuntui kun hän yritti nousta sängyltä nopeasti. Kipu sai hyvin pian muistamaan kankkusaamun realiteetit. Toivuttuaan kipushokista Kutvonen koetti hivuttautumistekniikkaa. Hän käänsi päätään pienin tasaisin liikkein ja avasi silmiään siristellen, varoen kaikkea äkkinäistä. Kirkas auringonvalo syöksähti ikkunasta verkkokalvolle häikäisten kuin hitsausliekki. Kutvonen lopsautti silmät kiinni ja heitti käden kasvojen eteen varmemmaksi vakuudeksi. Siinä oli jo liikaa; äkkinäinen liike nostatti sapen suuhun. Kutvonen ponnahti pystyyn, otti muutaman juoksuaskeleen vessaa kohti, muttei ehtinyt perille, vaan oksennus lensi kaaressa vessan ovea vasten. Kutvonen istahti naulakon alle munasillaan, vain avonainen paitapusero yllään; kaulassa ruttuinen kravatti. Miten alas mies voikaan vajota . Tässä hän nyt istui ja katseli, kuinka punertava nakkikastike valui ovea pitkin kokolattiamatolle. Näky oli etovan groteski Se miten Kutvonen oli tähän tilanteeseen tullut, oli hänelle epäselvää, mutta se miksi hän oli tullut oli itsestään selvää. Kutvonen oli tuntenut jo pitkään tulleensa elämässä siihen pisteeseen, mistä eteenpäin mikään ei enää kehity, vaan elämä punnertaa tasaisesti paikallaan siirtyen hitaasti taaksepäin. Hän oli neljäkymmentäviisivuotias. Kauko K. Kutvonen, K niin kuin Kalervo, naimaton ja hyvän ylipainon omaava mies. Tuo lihavuus ja suurimman osan päälaesta valloittanut hiuskato tekivät Kutvosen olemuksesta naisnäkökulmasta katsottuna negatiivishalutteisen. Niinpä Kutvonen oli jo hyväksynyt ajatuksen, että naimattomuudesta tulisi hänelle pysyvä olotila, mikä sinällään ei ollut suuri murhe; ei Kutvonen kodin laittajaa tarvinnut, kun ei kotona juuri viihtynytkään. Mutta joskus syksyiltoina, sateen ropsotellessa säveliään katolla, oli Kutvonen kaivannut naisellista seuraa ja herkkää juttukaveria. Aina sellaisina iltoina surkutteli Kutvonen kohtaloaan, mutta muuten oli hyvä olla sinkkuna. Ja mitä ammattiin tulee, niin sonniasemanhoitaja on ammattina sinällään mielenkiintoinen ja vaativakin toimi, mutta näin lama-aikana ei spermabisneskään kannattanut. Ei ainakaan pienessä mittakaavassa toteutettuna, tarvittaisiin volyymia. Mutta se taas vaatisi rahaa ja vakaat markkinat, eikä Kutvosella ollut kumpaistakaan. - Kyllä elämä on kovaa, huokaisi Kutvonen ja suunnisti omalle yksityiselle baarikaapilleen. Mennessänsä hän ajatteli, "mutta ilman kovaa ei olisi elämään" ja sen asian Kutvonen jos joku tiesi. Kutvosen omatekoinen baarikaappi oli kannettavaa mallia; sitä oli alunperin käytetty sperma-ampullien säilytysastiana, equitaneri viralliselta nimeltään. Nyt kalliille astialle ei ollut tähdellisempää käyttöä. Kutvonen ruuvasi auki putkenpään. Sisällä putkessa oli revolverin rullaa muistuttava levy. Tällä rullalla ei ollut koskaan ollut tarkoituskaan säilyttää elämää tuhoavia ammuksia, vaan elämää synnyttäviä. Normaalisti levyssä oli spermaa täynnä olevia lasiampulleja. Eräänlainen antipistooli siis. Nyt lataus oli toisenlainen. Kutvonen oli täyttänyt putkoset puhtaalla pirtulla. Putket olivat upotettuina nestemäiseen typpeen, jonka lämpötila on lähes kaksisataa astetta pakkasen puolella. Paukut pysyivät siis kylminä kuumallakin säällä. Kutvonen otti pöydältä vähiten likaisen lasin ja täytti sen puolilleen vedellä; otti tuolinkaiteelta pyyhkeen ja kietoi sen kätensä ympärille, nosti levyltä yhden höyryävän kylmän lasiputken ja kippasi sen lasiin. Lasi oli täytettävä ensin vedellä, sillä muuten se olisi räjähtänyt kylmyydestä kappaleiksi. Kerran oli Kutvoselle niin käynytkin. Pirtulla täytetyt lasiampullit olivat käteviä muutenkin, paukun jäähdyttäminen kävi sellaisella hetkessä; sen kuin vain tipautti ampullin lasiin, niin taskulämpimästä kossustakin tuli juomakelpoista. Paukun lämpöä oli syytä koetella ensin sormella; liian kylmä paukku poltti suun ruvelle siinä missä kiehuva öljykin ja lievemmässä tapauksessa se vei äänen. Niinkin oli Kutvoselle sattunut. Ääni oli ollut poissa kokonaisen kuukauden ja syöminen oli tehnyt kipeää. Oppirahat oli siis joutunut maksamaan tässäkin hommassa. Pakollisen aamupaukun jälkeen selvisi Kutvonen sen verran, että pystyi laittautumaan alas baariin. Lähtiessään hän heitti pyyhkeen oksennuksen päälle. Kutvonen päätti, ettei jättäisi siivoojalle niin inhottavaa tehtävää, vaan korjaisi itse jälkensä, sitten kun siihen kykenisi. Ovenripaan hän laittoi "ei saa häiritä" lapun. Baarissa olivat jo muut tämänkertaisen ryyppyreissun kaverit. Ryhmä oli nelihenkinen, Kutvonen mukaan lukien. Oli Veikko Rimpiläinen, menestyvä bisnesmies. Siinä oli mies, joka ei rahojaan pihdannut; Rimpiläinen oli luvannut maksaa kaikkien hotellilaskut. Oli Veikko Jaatinen, kausijuoppoudesta kärsivä maalaismuurari. Ja vielä oli Aarne Elo, omituinen elämänmatkaaja, jolla ei koskaan näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Aarne oli ammatiltaan eläinlääkäri ja eläinten kautta oli Kutvonen Aarneen tutustunutkin. Siinä paukkuja maistellessa vierähti muutama tunti; välillä käytiin miehissä pizzalla ja tultiin takaisin. Miehet istuivat rivissä baaritiskillä, kun Kutvosen ja Aarnen väliin änkesi hieltä haiskahtava luudanlaiha mies. Tulija pyysi anteeksi tuottamaansa häiriötä, kätteli ja esittäytyi keksijä Tarkkiseksi, Aaro Tarkkiseksi. Kutvosesta kädenpuristus oli luja mutta hätäinen. Mies oli siististi pukeutunut, kalpea ja kalju. Puheessa kiinnitti huomiota suhiseva ääni kuin vesihiisi sihisisi. Kaiken lisäksi d-kirjaimet korvautuivat t-kirjaimilla; pahimman laatuinen puhevika siis. Mies kertoili keksinnöistään, jotka eivät vielä olleet lyöneet itseään läpi suuren massan tietoisuuteen, mutta Tarkkisen vankka usko oli, että niin tulisi vielä tapahtumaan. Yksi suurimmista keksinnöistä, hänen ensimmäisensä, oli saunavihtojen säilytyskaappi. Kaapin rakenne oli pääpiirteittäin yksinkertainen. Se oli tavallista litteämpi kaappimallin pakastin. Kaapin sisällä oli koukkuja, joihin vihdat saattoi ripustaa roikkumaan. Alalokerossa oli viileä säilytystila olutpulloille. Lisäksi kaapissa oli lämmin säilytystila istuinsuojille. Koko kaapin ulkopinta oli verhoiltu puupaneelilla. Se oli kaikin puolin siisti ja huomaamaton ja tietysti kaapin pystyi asentamaan suoraan saunaan; sähkölaitteiden kosteussuojaus oli ensiluokkainen. Olisi luullut, että saunahullussa Suomenmaassa olisi kysyntää saunaan asennettavalle baarikaapille, mutta eipä vain kelvannut. Syyksi tähän Tarkkinen ilmoitti kateuden, sen suomalaisten perisynnin. Jos keksijä olisi ollut japanilainen tai vaikka ryssä, niin kaappi olisi taatusti tehnyt kauppansa. Saunavihtojen säilytyskaappi nimen oli Tarkkinen valinnut uskovaisten ja niiden tylsimysten, jotka kieltäytyivät viinasta jalojen tarkoitusperien takia, mutta jotka itse asiassa vain pihtasivat viinarahoja. Kutvonen puuttui asiaan ja ilmoitti, ettei hän hyväksynyt kumpaakaan ryhmittymää. Raamatusta ei löytynyt viinan kieltoa, pikemminkin ryyppäämiseen kehotuksia; Gaanaan häissä juotiin vesikin viininä ja muutenkin Jeesus oli kova ryyppymies, joi jokaisella päivällisellä. Mitä taas absolutisteihin tuli, niin Kutvosesta sellainen mies ei ollut mies lainkaan, joka lasiin sylki. Muut yhtyivät tähän näkemykseen ja varmemmaksi vakuudeksi tilattiin viskit ja juotiin ne kerta heitolla. Aarne tiedusteli oliko Tarkkinen tehnyt mahdollisesti muita suuria keksintöjä, sillä keksijän nimeä ei voinut hänen mielestään käyttää jos oli keksinyt vain yhden keksinnön; keksijän nimi oli jo sinällään jatkuvaa tekemistä kuvaava, mistä seurasi jatkuvan keksimisen pakko. Muuten nimi olisi ollut keksinyt, ei keksijä. Tarkkinen ilmoitti rehvakkaan ylpeänä, että hänellä oli kaikkiaan 23 keksintöä valmiina ja 15 kehitteillä. Uusin ja ehkäpä uljain keksintö oli automaattinen vessapaperin syöttölaite. - Siitä sinun pitää kertoa meille tarkemmin, sanoi Rimpiläinen, mutta ensin täytyy saada suun kostuketta. Johan se sinullakin suu kuivaa noin suurten keksintöjen kertomisesta. Rimpiläinen napsautti sormiaan ja tilasi koko porukalle Siniset enkelit. Tarkkinen oli tuskin siemaissut paukkua, kun jo jatkoi malttamattomasti keksintöjensä esittelemistä. Kaikesta näki, että mies oli innostunut asiastaan, eikä ollut saanut pitkiin aikoihin esitellä aikaansaannoksiaan. Tarkkinen kuvaili automaattisen vessapaperinsyöttölaiteen toimintaperiaatetta: Koko laitteen toiminta perustui uudenaikaiseen anturitekniikkaan; paperinsyöttö määräytyi antureiden antaman informaation mukaan. Jos syöttölaitetta kohden ojennettu käsi oli kämmen alaspäin, niin laite syötti pienen määrän paperia, tällöin kyseessä oli nenän niisto tai pissapaperin tarve. Jos taas käsi oli kämmen ylöspäin, niin paperia syöttyi laitteesta enemmän, tällöin käyttäjä tarvitsi mitä ilmeisimmin paskanpyyhintä paperia. Eikä tässä suinkaan olleet kaikki laitteen hienoudet; laite määritti mahdollisen paperin tarpeen myös ojennetun käden koon mukaan. Pieni lapsen käsi tarkoitti pientä lapsen pyllyä ja se taas tarvitsi vähemmän pyyhintäpaperia kuin esimerkiksi Kutvosen suhteellisen iso perse. Kutvonen nyökkäili hyväksyvästi ja muutkin seurueen jäsenet mumisivat hyväksyvää muminaa. Viinalla alkoi olla jo osuutta porukan olemukseen. Siihen porukkaan kuului nyt myös keksijä Tarkkinen. Jokainen ymmärsi, etteivät Tarkkisen keksinnöt olleet ihan täydellä päällä suunniteltuja, mutta reilussa ryyppyporukassa se ei miestä pahentanut. Kaveri oli kaveri. Sen sai tuta tuntea eräs baaritiskillä norkoileva nuorimies, joka oli kuullut Tarkkisen selostuksen keksinnöistään. Mies erehtyi päästämään suustaan, että täytyy olla perkeleenmoinen persereikä koko mies, jos keksii noin tyhmiä keksintöjä. Lähimpänä miestä istui muurari Jaatinen, harvinaisen vähäpuheinen mies, joka vetää moksautti miestä turpiin. Kovassa työssä lujittunut nyrkki osui ohimoon ja nuori rettelöitsijä nuokahti baaritiskille. Tarkkinen kiitteli Jaatista maineensa puolustamisesta. Jaatinen ynähti vastaukseksi. Pian baarimikko huomasi tiskiä vasten nukkuvan nuorukaisen ja töni tämän hereille. Mies ryhtyi heti väkivaltaiseksi ja huitoi kaikkia lähellä olevia, kuitenkaan kehenkään osumatta; ilmeisesti oli vielä iskusta sekaisin. Hetkessä paikalle ryntäsi suorastaan anabolinen portsari, joka talutti miehen ilman suurempia ponnistuksia pihalle. Jalat eivät koko matkalla edes hipaisseet lattiaa. Kutvonen ilmaisi kaikkien yhteisen ilon siitä, että kerrankin pilkka oli osunut omaan nilkkaan, kuten sananlaskussa sanotaan. Päivä oli vielä nuori ja Jaatisesta oli tyhmää tuhlata rahojaan kapakan kalliiseen viinaan; olkoonkin, etteivät rahat olleet pois hänen taskustaan vaan Rimpiläisen pohjattomasta kukkarosta. Maalaismuurari Jaatinen oli toiminnan mies. Ennen kuin Rimpiläinen oli ehtinyt vastaan sanoa, oli Jaatinen napannut hänen kännykkänsä ja kummemmin syytä selittämättä soitti viinakauppaan: - Onko teillä kuutta pulloa kossua? - Kyllä. Tottakai. Luulisin, kuului selvä-ääninen, mutta empivä vastaus. - Piä net. Älä myy. Tuun kohta hakemaan. Sen sanottuaan Jaatinen nakkasi kännykän baaritiskille ja juoksi pihalla seisovaan taksiin. Ovi paukahti ja taksi katosi. Tarkkinen katsoi Jaatisen perään hämillään, mutta muu vakioporukka oli tottunut Jaatisen tempauksiin, eikä hymyä kummempaa kommenttia kuulunut. Kutvonen selitti Tarkkiselle Jaatisen olevan niitä viimeisiä tosimiehiä, jotka ensin tekivät ja miettivät vasta sitten. Ja Jaatinen tulisi kyllä takaisin, ellei sitten ollut keksinyt uutta tempausta. Tosin se oli Kutvosesta epätodennäköistä, sillä Jaatinen oli yhden ajatuksen mies. Tarkkinen hyväksyi selityksen nyökäten. Illan kuluessa kävi Tarkkinen sitä surumielisemmäksi mitä enemmän päihtyi. Hän kertoi ymmärtäneensä jo nuorena, ettei ollut tavallinen pulliainen, vaan oli täällä suurempia tarkoitusperiä varten. Niin hän oli luullut, mutta kun keksinnöt eivät saaneet patentteja, eivätkä edes merkkisuojaa, niin Tarkkisen usko omiin kykyihin oli pikkuhiljaa luhistunut. Itse asiassa ei Tarkkinen ollut saanut paperille kuukauteen yhtään piirikaaviota, eikä edes yksinkertaista logiikka-ohjelman lohkokaaviota. Hetkittäin oli usko palannut, kuten alkuillasta, jolloin hän oli saanut esitellä keksintöjään porukalle. Siitä näille iso kiitos. Saatuaan sydäntään kevennettyä poistui Tarkkinen hotellihuoneeseensa ja kiitti vielä lähteissään uudelleen osakseen saamastaan huomiosta. Kutvosta Tarkkisen sydämellinen surumielisyys jäi askarruttamaan. Tarkkisen lähdettyä palasi Jaatinen, kuten Kutvonen oli ennustanutkin, viinapussi kilisten, istahti baaritiskille ja nuokahti. Jaatisen nukahtaminen ei häirinnyt tunnelmaa; siihen oli jo totuttu, sillä Jaatinen nukahti aina jo alkuillasta. Baarimikkokin tunsi jo Jaatisen ja tiesi tämän vaarattomaksi maksavaksi hotellin asukkaaksi, rikkaan Rimpiläisen porukkaan kuuluvaksi. Keskustelun aiheeksi nousi bisnes, hyvä ja huono bisnesidea. Päädyttiin käsittelemään hyviä bisnesideoita, huonoistahan oli saatu vakuuttava esimerkki Tarkkisen toimesta. Aarne ehdotti ravintolaa, tarkemmin määriteltynä strippariravintolaa. Tasokasta ravintolaa, eikä mitään räkälää;ruokaa alle ja strippausta jälkiruuaksi, parin konjakin kera. - Tehkää tiiliä. Se se kannattaa perkele, huusi humaltunut muurari Jaatinen horteisena. Muut eivät viitsineet kommentoida ehdotusta ja niin muurari Jaatinen nuokahti uudelleen. Rimpiläinen oli löytänyt bisnesasiaan uuden näkökannan ja esitti sen heti Jaatisen vaiettua. Rimpiläisestä ravintolan perustamiselle oli esteenä akkojen itsetunto-ongelma. Naiset kutsuivat sitä feminismiksi, mutta heikkoa itsetuntoa se oli yhtä kaikki. Ei menisi kauaakaan, kun jo joku taapero muori tulisi vaatimaan ravintolan sulkemista vedoten naisen halventamiseen. Ruokaa ja paljasta pintaa loukkaisi muka enemmän kuin juomaa ja paljasta pintaa. Se juuri olisi akkojen tapaista suhtautumista asiaan. Jos Me Naiset lehdessä kirjoitetaan, että suomalainen mies on juntti ja surkea tuppisuu rakastaja, niin eivät miehet siitä suutu ja vaadi oikaisua. Mutta kun Kauppalehdessä sanotaan, että suomalaiset naiset ovat persejalkaisia, mikä on totta, niin johan on joukko taaperojalkaisia feministimuijia ponnistamassa parrasvaloihin. Ja taas haukutaan suomalaista miestä; nyt se on sovinistisika. Aarne myönsi Rimpiläisen olevan oikeassa ja muistutti Panu-tytöstä, jota ei saanut esittää mainoksissa, koska se oli naisen arvoa alentavaa, mutta kyllä sai esittää puolialastomia adoniksia Rannilan peltikatolla tai aivan alastomia ukkoja hyppimässä saaressa Radiolinjan mainoksissa. Se ei ole tasa-arvoista se. Rimpiläinen sai lisää intoa Aarnen samanhenkisistä kommenteista, eikä näyttänyt pysyvän baarituolillakaan, vaan korjasi jatkuvasti asentoaan. Rimpiläinen toitotti, että naiset paasasivat tasa-arvosta, mutta itse asiassa he halusivat paljon enemmän, ne halusivat puhtaan akkavallan. Siihen se kaikki feminismi lopulta tähtäsi. Mitä olivat kiintiöt naisille sun muut? Ei ollut kosmetologikouluun mieskiintiöitä, vaikka tuhannen huippukosmetologin tapaamisessa Helsingissä ei ollut yhtään miestä. Koita siinä sitten olla ja pärjätä miehenä naisten maailmassa ja vielä suomalaisena miehenä Suomessa. Pyri siinä sitten yliopistoon opiskelemaan, kun ohi kiilaavat kiintiöidyt naiset ja kiintiöidyt ruotsinkieliset. Kyllä on suomalaisen miehen leiviskä huonolla mallilla. Ei hän ruotsinkielisiä miehiä moittinut, niissä oli monia kunnon miehiä, jotka aivan varmasti olivat myös akkojen ikeen alla. Mutta naiset, ne naiset.Kutvonen tiesi, että Rimpiläinen oli vasta läpikäynyt vaikean avioeroprosessin, jonka seurauksena vaimo oli saanut suuren osan Rimpiläisen virallisesta omaisuudesta ja tämän lisäksi parin molemmat lapset ja Rimpiläisen oman koiran. Sen vaimo oli vaatinut itselleen aivan silkkaa piruuttaan perustellen vaatimusta lapsien kiintymyksellä eläimeen. Siinä syy, miksi Rimpiläinen oli niin katkera kaikille naisille, eikä Kutvonen väittänyt vastaan vaan päätti antaa miehen keventää sydäntään. Ei Kutvonen niin kovin eri mieltä ollutkaan kuin Rimpiläinen. Kutvosestakin nainen oli nykyään perheen koulutetumpi osapuoli, isotuloinen perheen pää. Perheen arvojärjestys oli Kutvosesta seuraavanlainen; ensin tuli nainen, sitten pikku diktaattorilapset, lasten lemmikit ja sitten vasta mies. Kun Rimpiläinen oli saanut suurimman osan katkeruudestaan lastattua muiden harteille, jatkettiin bisneskeskustelua. Kutvonen arveli, että Rimpiläinen oli varakkaana bisnesmiehenä hyvin perillä kannattavista kaupankäynnin muodoista, kunhan vain raskisi jakaa sen tiedon heidän kanssaan. Rimpiläinen myönsi tietävänsä monia rikastumiskonsteja, mutta kaikki ne vaativat valtavasti rahaa, eikä Aarnella ja Kutvosella kummallakaan ollut moisia summia. Rimpiläisellä itsellään tietenkin oli varaa suuriinkin panostuksiin, isältään perityt miljoonat pitivät siitä huolen, minkä vuoksi hänen rikastumisensa oli varmaa kuin auringon nousu Uralin ylle. Sitä miten varmaa se oli, ei Rimpiläinen tiennyt, mutta asia oli kauniisti ilmaistu minkä Kutvonenkin myönsi päätään puistellen. Kutvonen ei olisi uskonut kylmän bisnesmiehen pystyvän laukomaan runoja. Rimpiläinen kertoi kuin vastatakseen Kutvosen ajatuksiin, että runoutta oli hyvä käyttää apuvälineenä naisia iskettäessä. Pari romanttista värssyä ja johan pääsee pukille. Niinpä tietenkin, oivalsi Kutvonen, Rimpiläinen oli tehnyt runoillekin kustannus-kautta tuottavuusarvion. Aarne ilmoitti ymmärtävänsä Rimpiläisen teorian. Sen mukaan köyhä köyhtyi ja rikas rikastui. Ei mikään uusi ajatus, mutta täyttä totta yhtä hyvin nyt kuin muinaisessa Kreikassakin; rahaa sai vain rahalla. Raha oli kuin vilja, ilman siementä ei saanut satoa. Erona oli vain, että raha ei lisääntynyt, vaan se oli saatava muilta pois. Eräänlaista ryöstöviljelyä siis. Rimpiläinen ilmoitti asian olevan juuri niin kuin Aarne oli sen sanonut. Hän oli ryöstöviljelijä, siitä ajatuksesta hän piti. Ennemmin hän oli viljelijä, kuin paska josta sato saadaan, näin niin kuin karrikoiden. Viski poltti kurkussa ja puna miesten poskilla kävi tummemmaksi. Viinan myötä ilmapiiri keveni. Viina, tuo mystinen mysiini, tuo riittävästi nautittuna esille ihmisen todellisen minän. Kutvosen kohdalla se oli lähinnä iloista alakuloa. Kutvonen oli valmis kovaankin itsekritiikkiin ja sitä hän nytkin harrasti, pilke silmäkulmassa vai liekö kyynel. Kutvonen myönsi olevansa epäonnistunut elämässä niin ihmisenä kuin ammatinvalinnassakin; pienen spermabisneksen hoitaja, siitossopan hämmentäjä hän oli. Kovin oli erilainen perintö hänelle isältä jäänyt kuin Rimpiläiselle. Ei jättänyt isä jälkeensä miljoonia. Köyhyydessä oli elämänsä elänyt; tinkimättömällä työllä terveytensäkin uhraten oli isä elämän peltoja kylvänyt. Kun aika oli isästä jättänyt, oli ainoalle lapselle jäänyt vain konkurssikypsä sonniasema. Eläimet, niin siat kuin sonnitkin olivat korkealaatuisia. Kantakirjaotteista näki, että jokaisella oli mahtava sukupuu, mutta mitä sitten. Koko bisnes oli liian pientä. Ei ollut mahdollisuutta kilpailla suurien spermantuottajien kanssa. Ei pisara spermameressä näkynyt. Olisi pitänyt pystyä toimittamaan paljon, kauas ja halvalla. Koko homma oli pysynyt pystyssä, koska Kutvosen isään oli luotettu ja nimi Kutvosen sonniasema oli tuttu ja luotettu. Lama ja maaltamuutto oli tappanut paikkakunnalta tutut sikalat ja suuret maatilat. Kysyntä oli kadonnut. Muilta paikkakunnilta oli hankala saada asiakkaita, Kutvosen sonniasemalla ei ollut nimeä muualla. Isän työ oli valumassa tyhjiin, jos kaksimielinen sanonta sallitaan. Isä oli eläissään pelännyt sitä, että hänen elämäntyönsä karjanjalostajana menisi hukkaan. Kutvosen isä Aaretti oli aina perustanut bisneksensä eläinten kunnioittamiseen. Eläimet olivat aina saaneet parhaan ylläpidon mitä rahalla saa ja lisäksi vielä aimo annoksen rakkautta. Vilhelmiina-vaimo oli monesti leikillisesti ilmoittanut olevansa mustasukkainen sonneille ja karjuille, niin hyvin Aaretti oli eläimiä kohdellut. Sekin oli osaltaan syönyt kannattavuutta. Mutta isän eläinten kunnioittamisperiaatteista ei Kutvonenkaan ollut aikonut koskaan tinkiä; se oli hänellekin pyhä asia. Kutvonen kevensi sydäntään ja antoi haikeiden ajatuksiensa tulla sanoina maailmaan. Aarne ilmoittautui heti samojen ihanteiden vaalijaksi kuin Kutvonen, siksi hän oli eläinlääkäriksi ryhtynytkin. Kutvonen ei synkkien mietteidensä lomasta edes kuullut Aarnen kommenttia, vaan jatkoi itsensä ruotimista. Nyt liikuttiin ulkonäön puolella. Se ei ollut häävi, juuri ja juuri kehtasi peiliin katsoa, kun oli sopivan hämyinen valaistus. Rikkaus toisi ulkonäköön karismaa. Rikas mies oli aina kysyttyä tavaraa naispiireissä. Mutta mistä hän rikkautta hankkisi, kun puuttui se rahan siemen. Muunlaista siementä kyllä oli omastakin takaa, mutta se tärkeä rahansiemen puuttui. - Siinähän se oli se asia, josta minun piti sinulle puhua, kirkaisi Rimpiläinen ja selvisi ihan silmissä. - Olisi pitänyt puhua jo monta päivää sitten, mutta onpa vain päässyt unohtumaan. Miten olisi yhteiset bisnekset. Tehtäisiin kauppaa ja valloitettaisiin maailma. Kutvonen epäili millä hän maailman valloittaisi, kun ei ollut eläissään mitään pienempääkään saanut valloitettua. Spermalla, totesi Rimpiläinen nasevasti. Sitä sinulla on tarjota ja se on sen verran erikoinen artikkeli, ettei sillä voi olla rikastumatta. Tietenkin yhdistettynä minun karjabisnekseeni, jota harrastan suurella Venäjän maalla. Rimpiläinen kertoi toimittaneensa Venäjälle lehmiä ja sikoja. Varsinkin Venäjän oma lehmäkanta oli niin surkastunutta rodullisesti, että maitoa ei niistä lehmistä juuri herunut. Hyvä, että hengissä pysyivät. Tuotto oli ollut jo Neuvostoliiton suuruuden aikoina vain murto-osa suomalaisten lehmien vastaavasta ja nyt oli menty vielä huonompaan suuntaan. Nyt kuitenkin lehmäbisnes oli alkanut tökkimään, koska sillä ei ollut tarvittavaa jatkuvuutta. Venäläiset siemensivät Rimpiläisen tuottamat lehmät iänikuisella astutusmenetelmällä käyttäen siinä touhussa omia sonnejaan. Siitä seurasi väistämättä se, että kanta surkastui rodullisesti entisenlaiseksi. Aarne tokaisi, että Rimpiläinen oli siis myynyt venäläisille auton ilman varaosia, noin niin kuin kuvainnollisesti. Rimpiläinen myönsi, että se juuri piti paikkaansa. Valitettavasti. Nyt venäläiset olivat haluttomia ostamaan karjaa kalliiden kuljetusmatkojen päästä. Bisnekset olivat alkaneet tökkiä venäläisen sperman huonon laadun vuoksi. Sonnien vienti ei auttanut akuuttiin ongelmaan. Eläimiä olisi pitänyt myös osata hoitaa. Olisi pitänyt olla joku, jonka vastuulle olisi voinut jättää sonnien hoidon ja sperman saannin takaamisen, mutta se ei ollut helppoa niinkin suuressa maassa kuin Venäjä oli. Rimpiläinen pitikin suurimpana syynä epäonnistumiselleen Venäläisten luontaista passiivisuutta. Kukaan ei ollut valmis tekemään mitään, kaiken olisi pitänyt saada valmiina. Lisäksi oli ongelmana Venäjän valtava rikollisuus, jos joku olisi onnistunutkin tuottamaan kunnollista spermaa niin eikö vain sen olisi joku toinen venakko pöllinyt. Sellaista se oli Venäjän maalla ja lähivesillä. Kutvonen kuuli Rimpiläisen äänestä pettymyksen syvän kurkkuäänen. Siinä oli mies, joka ei ollut tottunut epäonnistumaan. Kateeksi kävi, sillä Kutvonen oli saanut tottua epäonnistumisiin. Kutvonen tarkkaili Rimpiläistä, samanlaista varmuutta hän oli nähnyt viimeksi isänsä olemuksessa. Siinä oli mies, joka ei vaipuisi epätoivoon, vaikka ei heti saisikaan mitä havitteli. Rimpiläinen uskoi, että Kutvosen sonniasemalla olisi merkittävä asema taatessa venäläisen karjan hyvä laatu tulevaisuudessa. Rahantulo olisi taattua, jos markkinat aukeaisivat ja mikseivät aukeaisi. Hyvä karja, laadukas sperma ja ammattitaitoinen keinosiementäjä; siinä olivat menestyksen edellytykset. Se oli juuri sitä mitä Venäjällä vaadittiin. Nyt venakot saisivat kaiken valmiina pakettina, ei ollut yhtään puuttuvaa rengasta. Aarne ilmoitti heti halukkuutensa keinosiementäjäksi. Eläinlääkärinä hän oli siementänyt enemmän lehmiä kuin vastaavia homo sapiensin edustajia. Jaatinen heräsi sen verran, että ilmoitti kovalla äänellä nyrkillä pöytään lyöden, ettei täällä homoja siedetä. Peräpukamat tulivat muutenkin hankituksi. Kutvonen tyynnytteli Jaatista sanomalla, ettei tällä ollut vaaraa; loppujen lopuksihan homous oli ruotsalainen kansanperinne, eikä hotellissa ollut yhtään hurria. Jaatinen tyyntyi, mutta jäi kyräillen vilkuilemaan ympärilleen. Rimpiläinen ei välittänyt Jaatisen purkauksesta, vaan ilmoitti suunnitelleensa Aarnen mukaan pyytämistä. Pitkillä eläinkuljetuksilla oli hyvä olla mukana eläinlääkäri. Näitä eläimiä ei rääkkättäisi, sillä ne olivat kullanarvoisia pioneereja. Ensimmäisen lastin varassa tulisi olemaan valtavien markkinoiden aukeaminen. Aarne ilmoitti suostuvansa, mutta vain sillä ehdolla, että lehmien kuljetuskalusto olisi asianmukainen, niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Rimpiläinen ilmoitti jättävänsä sen vastuun kokonaan Aarnelle. Tämä saisi asettaa eläinten kuljetukselle mieleisiään vaatimuksia Näin asian esittäessään Rimpiläinen tiesi jo ennakkoon Aarnen suostuvan, sillä todellinen eläinten ystävä ei jättäisi ystäviensä etuja valvomatta. Enää tarvittiin Kutvosen suostuminen yhteiseen bisnekseen. Kutvonen lupasi harkita asiaa. Itse asiassa hän ei ollut yhtään innostunut asiasta. Venäjälle lähtö ei tuntunut houkuttelevalta; isä Aaretti oli sieltä kerran juosten pois tullut, jatkosodan loppuvaiheissa, eikä poika tuntenut suurtakaan halua mennä sinne vapaaehtoisesti. Niin siinä ilta kului ryypiskelyn merkeissä. Jaatinen heräsi välillä ärisemään jotakin, joi pari kulausta omasta pullosta ja nukahti uudelleen. Viina hävisi laseista, vitsit vaihtoivat omistajaa ja olkapäät läimäyteltiin mustelmille. Kaikki olivat kavereita keskenään. Henki oli korkealla, tunnelma katossa eli sellaisessa paikassa, mistä sitä ei aamulla osattaisi etsiä. Mutta nyt oli hauskaa ja meni lujaa, vaikkei menty mihinkään. Illan myötä baariin kerääntyi porukkaa salin täydeltä ja tunnelma vain parani miesten kesken. Porukassa Jaatisesta seuraavaksi juopunein oli Kutvonen. Vähiten humalassa oli Aarne, joka käyttäytyi tuttuun herrasmiesmäiseen tapaansa. Tanssitti naisia, eikä yrittänyt kähmiä persettä, vaan vei neitoja kuin parkettien partaveitsi konsanaan; tyylikkäästi harmaantunut, sutjakka, sivistynyt mies, joka omasi taidon keskustella, oli keski-ikäisten naisten suosiossa. Osa oli suorastaan lääpällään. Kutvonen katseli touhua hieman kateellisena tai paremminkin katkerana omalle kyvyttömyydelleen. Puolenyön maissa Aarne poistui hotellihuoneeseen erään kemiläisen leskirouvan kanssa. Nainen oli ollut jo vuoden verran ilman rakasta aviomiestään, niin nainen asemansa ilmoitti, eikä Aarne käynyt asiasta väittelemään, vaikka näkikin valkoisen rannun lesken vasemmassa nimettömässä. Rimpiläinen oli löytänyt kohtalotoverin, juuri eronneen miehen. Yhteen ääneen he haukkuivat entisiä vaimojaan ja akkavaltaa yleensäkin. Kumpikin puhui kyllä eri asiasta ja samanaikaisesti, eikä vastannut toisen henkeviin kysymyksiin, mutta se ei haitannut. Humalatila oli niin raskas, että se oli karsinut miehistä kaikki muut ominaisuudet ja jättänyt jäljelle vain puhekyvyn ja siihenkin vain yhden puheenaiheen, akkavihan. Kutvonen puolestaan oli siinä tilassa, etteivät jalat enää kantaneet, mutta tanssimaan teki mieli nyt kun viimein uskalsi. Kutvonen oli katsellut koko illan lähipöydän sipsakan näköistä blondia. Kyllä neidon ihmetys oli suuri, kun hän tunsi hameensa helmassa vienoa nykimistä ja näki pöydän alla Kutvosen, joka soperteli, että lähteekö tyttö kanssani konttapolkkaan. Suuret sievät hämmästyneet silmät katsoivat Kutvoseen, hameen alta pilkisti sukkanauha. Siihen Kutvosen filmi katkesi. Miten Kutvonen oli päässyt hotellihuoneeseen, siitä hänellä ei perinteisesti ollut mitään aavistusta. Eikä hän muistanut mitä oli tapahtunut loppuillasta. Sillä tiedolla Kutvonen ei tosin uskonut mitään tekevänsäkään; tuskin hän oli mitään tuiki tärkeää muistikuvaa menettänyt ja parempi olikin olla tietämätön töppäyksistään. Jos ei tiedä niin voi olla kuin ei olisi tiedettävää ollutkaan, vaikka Kutvonen arvasikin tehneensä taas jotain "ikimuistettavaa". Joka tapauksessa nyt Kutvonen makasi hotellihuoneen vuoteella ja huomasi katselevansa kattoa. Hänellä oli siis silmät auki, eikä päähän sattunut. Tämä aamu on ehdottomasti parempi kuin eilinen. Ei tehnyt edes pahaa. Kieltämättä aamu oli paljon parempi. Kutvonen päätteli sen johtuvan siitä, ettei hän ollut edellisiltana juonut lainkaan viinejä vaan pelkästään väkeviä. Oli miten oli, niin Kutvonen päätti nousta nyt kun siihen kerran kykeni. Kutvonen tarttui kiinni sängynlaidasta ja samassa viilsi kipu rannetta. Kutvonen katsoi kättään, keskellä kämmenselkää oli painauma ja koko käsi oli mustunut. Painauma oli syvä ja aivan selvän muotoinen. Piikkarin kannan muotoinen? Tutuksi käyneiden aamutoimien jälkeen selvisi Kutvonen käytävään. Matkalla baariin tuli häntä vastaan viimeisen päälle sydämistynyt nainen. Hän tuhisi ja puhisi kantaen pientä koiraa sylissään. Nainen sanoi Kutvoselle ääni säristen ja posket punoittaen, että Rauhanlahti oli muuten hyvä leirintäalue, mutta koirien uittopaikka sieltä puuttui. Joka paikassa oli koiran kieltotauluja. Nainen kertoi samonneensa pitkin pöheikköjä päästäkseen uittamaan Rekkuaan. Vaivannäkö oli ollut turhaa, sillä rannassa hän oli törmännyt kaljalta haisevaan puolialastomaan mieheen, joka oli kusta lorottanut rantarisukkoon. Olkansa yli oli mies huikannut, ettei täällä hänen tietämänsä mukaan saanut koiria uittaa . Koko tilanne oli ollut naisesta niin nöyryyttävä, että hän oli päättänyt valittaa eläinsuojeluliittoon, jotta saataisiin leirintäalueelta ainakin yksi tähti pois; joka toinen perhehän Suomessa koiran omisti ja täytyihän heitäkin palvella, eikä vain puhtaita lapsiperheitä hyysäillä. Kutvonen sanoi yllättyneensä, muttei kovin vahvasti. Kutvonen kertoi törmänneensä monenlaisiin puutteisiin Suomen leirintäalueita kierrellessä. Vallalla oli rahat pois-mentaliteetti; vain kaikkein välttämättömimmät palvelut järjestettiin ja nekin mahdollisimman pienin kustannuksin. Mieleen tuli Hailuodon leirintäalueen viallinen sähköliesi, jossa vain toinen levy lämpeni. Se oli ollut sellainen viimeiset viisitoista vuotta. Sinä aikana oli Kutvonen vieraillut siellä useana kesänä ja maininnut joka kerta asiasta; aina yhtä ripeästi ilmoitti leirintäalueen pitäjä korjaavansa sen heti ensi tilassa. Kutvonen pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi. Vallan erikoiseen sovellukseen tästä ajattelusta hän oli törmännyt viime kesänä Manamansalon leirintäalueella. Siellä kyllä oli vessat,. mutta millaiset vessat; ehkäpä Suomen ainoat puoliautomaattiset puuvessat. Vessa oli ollut kamalalle haiseva puuvessa. Paskapylväs oli pöntöllä istuessa hiponut takamusta; kuitenkin oli käsien pesualtaat ja juokseva vesi. Kaiken huipuksi oli sähköllä toimiva käsienkuivausautomaatti. Perverssiä, peräti perverssiä, kuten oli hänen eräs ystävänsä todennut kuultuaan asiasta. Kutvonen sanoi tulleensa sellaiseen johtopäätelmään, että mitä kauniimpi luonnonmaisema, sitä surkeampi leirintäalue. Ei makeaa mahan täydeltä. Nainen ei kommentoinut Kutvosen tarinaa mitenkään, vaan poistui kiireen vilkkaa käytävään. Kutvonen tuumi sen johtuvan siitä, että hänen olemuksensa muistutti krapula-aamuna liikaa tuota kosteikkoon kuseksijaa. Baarissa olivat kaikki muut porukan jäsenet. Tunnelma oli ankea. Kutvoselle työnnettiin heti eteen viskilasi. - Juo se niin puhutaan sitten, sanoi Rimpiläinen synkkänä. Kutvonen kulautti viskin alas, irvisti muutaman kerran ja oli valmis kuuntelemaan mitä kerrottavaa oli. Rimpiläinen kertoi Tarkkisen kuolleen. Oli jäänyt edellisyönä hautaustoimiston auton alle. Tässä aivan hotellin edessä. Kutvonen piti hetken hiljaisuuden, mutta vaikka asia oli vakava, eikä sillä olisi sopinut laskea leikkiä, ei hän viimein voinut olla ihmettelemättä ruumisautoa hotellin edessä keskellä yötä. Mitä se siinä teki? Oliko sitä mahdollisesti ollut ajamassa kreivi Drakulan apulainen vai kreivi itse. Kutvonen oli saanut ilmoille kaikkien yhteisen ihmetyksen aiheen. Muut eivät olleet kehdanneet kysyä asiasta vaikka mieli oli tehnyt. Nyt tunnelma oli keveämpi ja miehet katsoivat kysyvästi baarimikkoa, jolta tieto Tarkkisen onnettomuudesta oli saatu. Baarimikko oli vaivautunut. Hän ilmoitti, ettei kuskina ollut kumpikaan Kutvosen ilmoittamista henkilöistä, vaan hautaustoimiston omistajan poika; nuorukainen oli ajellut pillurallia iltasella. - Ruumisautolla, huudahtivat miehet yhteen ääneen. - Perverssiä, todella perverssiä, mutisi Aarne. Kutvonen arveli puolestaan ruumisauton kyydin olevan sen verran karmivaa ettei yksikään neito suostu sellaiselle ajelulle. Baarimikko ilmoitti asian olevan päinvastoin; rikas poika, jonka isä on kaupungin nokkamiehiä, oli tavoiteltua riistaa naisten keskuudessa. Kaiken lisäksi poika oli asennuttanut ruumisautoon paikkakunnan parhaat hifilaitteet. - Meinatko, että poika hässii tyttöjä ruumisautossa? kysyi Jaatinen kovaäänisesti. - Ja vielä musiikin tahdissa, jatkoi Kutvonen. Baarimikko meni entistä vaivautuneemmaksi ja kuiskasi miehille asian olevan niin, mutta hänen ei kestänyt puhua asiasta enempää. Hautaustoimiston omistaja oli näet myös hotellin suurin osakas, hänen ylin esimiehensä siis. Aarne ihmetteli, että niinkin pienessä kaupungissa kuin Kuopio voi noin iso salaisuus pysyä piilossa. Sitä ei oikein tahtonut uskoa. Baarimikko tarjosi selitykseksi, ettei poika ajellut juuri muualla kuin hotellin edustalla johon tytöt tiesivät tulla tyrkylle. Jos joku näkikin ruumisauton hotellin edessä niin ei kenelläkään tullut mieleen, että pillurallia siinä ajellaan. Siksi poika oli ruumisautolla tyttöjä vikitellytkin, ettei kukaan arvannut mitä oltiin tekemässä. Pojan isä ei näet suvaitse skandaaleja, sillä hän on kirkkovaltuuston jäsen vaikkei uskovainen olekaan. - Ei tosiaan uskoisi ruumisautoa käytettävän moiseen, mutisi Rimpiläinen. - Perverssiä, todella perverssiä, totesi Aarne ja sitä voidaan pitää miesten yhteisenä julkilausumana asiasta. - Eikä tässä vielä ole koko totuus asiasta, sanoi baarimikko ja piti hetken hiljaisuuden tiedon suoman vallan merkiksi. Miehet kuuntelivat melkein hengittämättä. - Niin, poliisien mukaan Tarkkinen olisi hypännyt auton eteen tahallaan. - Ettäkö itsemurha? Huudahti Kutvonen tarkoituksettoman kovaa. Salin perällä harvat päät kääntyivät katsomaan heitä. - Että itsemurha, toisti Kutvonen nyt melkein kuiskaten, tiskin yli nojaten. Baarimikko nyökkäsi vakuuttavasti. Kutvosen mielessä kävi edellisilta ja outo aavistus, joka hänellä oli ollut. - Mitä nyt? Mitä Tarkkiselle tapahtuu? Kai omaisille on ilmoitettu? - Tarkkisella ei ole omaisia, totesi baarimikko. - No, mitä nyt? Baarimikko totesi, että Tarkkinen tultaisiin hautaamaan sosiaalitoimiston toimesta. - Ei helvetissä. Se oli kunnon kaveri ja ansaitsee kunnon hautajaiset eikä sosiaalitätien normit täyttävää kuoppaan nakkaamista. Muut yhtyivät Kutvosen näkemykseen ja ilmeet kävivät jälleen vakaviksi. - - Ei, mutta minäpä tiedän, hihkaisi Rimpiläinen. - Minä kustannan hautajaiset. Oikein kunnon hautajaiset. Eikö Tarkkisella tosiaan ole sukulaisia? Baarimikko totesi, ettei sukulaisia ollut, elleivät nämä sitten olleet syntyneet viime vuosisadalla. Poliisi oli tarkastanut tietokoneelta asian. Tarkkisella ei ollut sukulaisia. - No siinä tapauksessa minä kustannan hautajaiset, mutta vastalahjaksi haluan Tarkkisen keksintösalkun. - Sitä sinun pitää kysyä hautaustoimistosta. Se on ominut Tarkkisen itselleen. - Ominut? Ihmetteli Kutvonen. - No, sittenpähän näette kun kysytte ja katsotte. Siltä istumalta miehet lähtivät hautaustoimistoon. Baarimikko kertoi toimiston nimen ja taksi hoiti loput. Toimistolla kävi ilmi, että baarimikko oli ollut oikeassa; hautaustoimisto oli ominut itselleen Tarkkisen. - Perverssiä, todella perverssiä, ilmoitti Aarne kuultuaan hautaustoimiston johtaja Jahnukaiselta, Keijo Jahnukaiselta, että Tarkkinen oli nyt heidän hallinnassaan. - Ajatelkaa asiaa meidän kannaltamme, sanoi Jahnukainen. Olemme menettäneet kyvyn palvella osaa asiakkaistamme auton rikkouduttua pahoin Tarkkisen takia. Auto päätyi Tarkkisen hypyn seurauksena ojaan ja on ajokelvoton viikon. Tämän vuoksi olemme menettäneet lopullisesti monta asiakasta toistentoimistojen kirjoille. Lienee kohtuullista, että toimistomme saa edes jonkinlaisen korvauksen Tarkkisen hautajaisten järjestämisen muodossa. Hautajaisethan ovat suomalainen lakisääteinen pakko ja sosiaalitoimisto kustantaa ne. Tosin hautajaisista saatu tuotto korvaa vain osittain toimistolle aiheutuneet tappiot, jotka ovat merkittäviä. Viimeisen lauseen sanoi Jahnukainen erityisen painokkaasti, nyökytellen päätään vakavan vaikutelman lisäämiseksi. - Voi saata..., tupsautti Kutvonen mutta nieli kuitenkin lopun, oltiinhan kuitenkin hautaustoimistossa. - Niin eikä menetykset jää näihin asiakkaisiin jotka mainitsin, jatkoi Jahnukainen. - Kokonaiset perheet vaihtavat mahdollisesti toimistoa. Hautaustoiminta on näet sen tyyppistä toimintaa, että sillä on vakinainen asiakaskunta; saman perheen jäsenet haudataan saman toimiston kautta. Rimpiläinen ymmärsi, että tässä oli nyt vastassa kovanluokan bisnesmies. Sellainen ymmärsi vain rahan viestiä. Saman alan miehiä oltiin, mutta Jahnukainen oli monta astetta häntä kovempi mies; kovempi, muttei välttämättä ovelampi. Hetken pohdittuaan ehdotti Rimpiläinen kauppaa, jossa hän suostuisi kustantamaan suureelliset hautajaiset, jos saisi vastavuoroisesti haltuunsa Tarkkiselle kuuluneen omaisuuden. Rimpiläinen painotti, ettei se toki ollut paljon, eikä sillä ollut mitään arvoa rahallisesti, mutta hänelle itselleen sillä oli suuri merkitys; tavarat olivat kestävä muisto ystävästä. Rimpiläinen ei maininnut nimeltä keksintösalkkua, koska arveli, tiettävästi aivan oikein, että Jahnukainen olisi tullut epäluuloiseksi ja haistanut rahan. Silloin tämä ei olisi suostunut ehdotukseen millään jekulla. Mutta nyt suostui, sillä mitäpä Jahnukaisella olisi ollut rahantuloa vastaan. Jahnukainen päätteli, että Rimpiläisen kustantamat hautajaiset tuottaisivat enemmän, huomattavasti enemmän kuin sosiaalitoimiston kuoppaan nakkajaiset. Yhteisymmärrys oli täten saavutettu. Yhdessä käytiin vielä läpi sopimuksen yksityiskohtia. Jahnukainen totesi, että koska nyt kuitenkin toimisto oli epäsuorasti vaikuttanut asiakkaan asiakassuhteen syntymiseen, niin toimiston palveluista myönnetään seitsemän prosentin käteisalennus normaalin viiden sijaan. Lisäksi vainaja saa ilmaiset alusvaatteet. Jahnukaisen sihteeri kirjoitti sopimuspaperin puhtaaksi ja asia oli sillä selvä; hautajaiset järjestettäisiin Rimpiläisen kustannuksella. Vastavuoroisesti tämä sai haltuunsa Tarkkisen omaisuuden, johon ei salkun lisäksi paljon muuta kuulunutkaan. Tavaroita tutkailtaessa sattui Kutvosen käteen musta lompakko, jonka sisällä oli muutama kymppi rahaa ja haalistunut kuva Tarkkisesta jonkun naisen kanssa. Kutvonen tutki kuvaa tarkemmin; se oli vanha, reunoiltaan jo kellastunut. Siinä Tarkkinen oli verkkareissa. Hän oli nuori ja vetreä mies, jonka silmistä paistoi innostus. Nainen oli hyvännäköinen, tummatukkainen ja Tarkkista muutaman vuoden nuorempi. Nainen istui Tarkkisen polvella ja piti tätä kaulasta kiinni onnellisesti hymyillen. Iso koira oli kuvassa etualalla. Koko kuva oli onnea säteilevä. Kutvosen valtasi alakuloisuus. Hän mietti sitä, miten kuvan onnellinen ja tarmoa täynnä oleva mies oli nyt päätynyt tähän. Oliko elämä vienyt Tarkkista vai oliko Tarkkinen jättäytynyt elämän vietäväksi? Oliko Tarkkinen saanut elämälleen suunnan syntymässään, vai oliko hän synnyttänyt suunnan joka vei vääjäämättä? Missä oli kuvan nainen nyt? Riittikö häneltä ajatustakaan Tarkkiselle? Miten oli käynyt koiran? Oma elämä alkoi selkiytyä Kutvosen mielessä. Kaikki oli aina sivussa, asiat tapahtuivat välittämättä Kutvosesta, vai eikö hän välittänyt asioista, meni vain menemättä oikein mihinkään. Elämä ohitti Kutvosen, vai ohittiko Kutvonen elämän? Vaikka samahan se oli kumpi sivuuttaa ensin; asemalla yksin seisovalle on samantekevää, menikö juna liian varhain, vai tuliko itse liian myöhään. Ulkopuolelle jäävän mielen valtaa ulkopuolisuuden tunne. Jos tekisi oman junan tai lähtisi resiinalla perään, niin saisi junan kiinni seuraavalla asemalla, tai sitä seuraavalla. Tai sitten ei, mutta ainakin olisi sama suunta, eikä olisi enää ulkopuolinen, tulisi vain myöhässä perille. Vaikka suunta olisi väärä, olisi se itse valittu. Kutvonen päätti, että oli aika herätä ja muuttaa elämässä suuntaa ennen kuin suunta muuttaisi hänet. Vai oliko hän jo muuttunut, kun muutosta halusi tuttuihin teihin? Vanhuuden vaivaisukkoko jo kolkutteli seikkailijan selkään hihkuen kiinnisaamisen riemua . Oliko vauhti hiljentynyt, vaiko pelkästään menosuunta kyseenalainen? Tällaiset asiat vaivasivat Kutvosta, sillä niinhän se on ihmiselämässä, että kun ongelma selkiytyy paljastuu sen takaa kourallinen uusia. Tarkkisen hautajaiset olivat tosiaan juhlalliset ja suureelliset. Paikalla oli viisikymmentä kutsuvierasta, kaikki Rimpiläisen bisnestuttuja. Kukaan kutsun saaneista ei ollut uskaltanut kieltäytyä kutsusta. Rimpiläinen oli tarkkaan harkinnut kutsun sanamuotoa ja oli ilmeisesti löytänyt tehokkaan. Keksintösäätiöstä oli hommattu puhuja, joka painotti puheessaan uranuurtajien merkitystä tieteessä. Useinkaan nämä ahkerat uranuurtajat eivät itse saaneet eläissään nauttia heille kuulunutta arvostusta, vaan heidän keksintöjensä arvo ymmärrettiin vasta heidän kuoltuaan. Edelläkävijä käy edellä ja siksi häntä ei ymmärretä. Kuka olisi uskonut television tulemiseen sata vuotta sitten? Kuka tietokoneeseen? Loppuosassa puhetta painuttiin yhä syvemmälle keksintöjen historian alkuhenkäyksiin ja kiiteltiin ystäviä jotka olivat tulleet paikalle. Puhe oli kuulijoista hyvin liikuttava ja läsnäolijat vaipuivat pohtimaan kaikkien Tarkkisten kohtaloa. Heidän, joiden neroutta ei maailma ymmärtänyt, mutta mitä se kipeästi tarvitsi. Hautajaisten päätteeksi ilmoitti Kutvonen ilmoitti lähtevänsä kotiin, Kuopio sai jäädä sillä kertaa. Sivumennen Kutvonen suostui Venäjäbisnekseen. Rimpiläinen innostui ja aikoi ilmoitella kun oli saanut kaikki tarvittavat luvat, viisumit, sun muut järjestettyä. Kutvosen eikä Aarnen tarvinnut huolehtia muusta kuin passin toimittamisesta Rimpiläiselle viisumia varten. Molemmilla oli passit mukana siltä varalta, että ryyppyreissulla olisi tullut tarvetta poiketa maasta. Se ei olisi ollutkaan mikään ihme Rimpiläisen seurassa, joten passiasia tuli hoidetuksi siltä seisomalta. Jaatinen ilmoitti lähtevänsä muuraamaan; olihan sitä tullutkin irroteltua taas kerraksi. Aarne aikoi myös mennä kotiinsa Espooseen odotteleman Rimpiläisen yhteydenottoa ja toipumaan reissun rasituksista.. Ennen Kuopiosta lähtöään Kutvonen hoiti vielä yhden homman. Hän soitti Iltasanomiin, Iltalehteen ja Se-lehteen ja kertoi näille Kuopion omalaatuisesta pillurallista ja hautaustoimistosta, joka hankki itse asiakkaansa. Iltalehti ja Iltasanomat ottivat heti jutun ykkösekseen. Se-lehti suostui ottamaan jutun vasta kun tarinaan onnistuttiin kytkemään somalipakolainen. P uhelimessa toimittaja päätyi oma-aloitteisesti juttuun, jossa kaikki oli loppujen lopuksi somalipakolaisen syytä. Kutvonen selitti, ettei juttuun liittynyt somalia. Kuitenkin jutun otsikoksi tuli: Somalin myymät huumeet suistivat ruumisauton kuljettajan tieltä. Alaotsikkona oli: Keksijä kuoli. Jarmo Stoor |