ETUSIVU | KIRJAT | NOVELLIT | MIKSI | RUNOT | MINÄ | LEHTIARVOSTELUT | PALAUTE






Lehtiarvostelut


Kiehisiä:


Jarmo Stoor vuoli kirjallisia kiehisiä:
Pohjolan Sanomat 13.07.1999

Enontekiöläissyntyinen Jarmo Stoor kertoo 17 tarinaa pohjoisesta Lapista.
Kehyskertomuksena on Ukon ja Pojan kalastusreissu vanhoille tutuille apajille.
Kiehisiä hallitsee Lapin jylhä ja kaunis luonto, joka on sopeuttanut ihmisensä itseensä
Lapin ihminen kunnioittaa Stoorin Kiehisissä luontoa ja toimii sen ehdoilla.

Toki poikkeuksiakin on kuten Kyösti, iso lihava ja teennäisen rehvakas.
Hän yrittää ylittää jängän moottorikelkalla, jonka perärekeen on lastannut lihavan,
kovaäänisen vaimonsa ja kaksi poikaansa.
Huonostihan siinä vetelällä jängällä käy. Kohta oovat niin vaimo kuin kyöstikin kaulaansa myöten rimmissä
Kilometrien päähän kuuluu mekkala, jota perhe pitää, kunnes kaikki ovat jälleen kovalla maalla.
Ukon ja Pojan kalamatka ajoittuu kahden aikakauden kohtauspisteeseen.
Ukko kuuluu menneeseen kuten hänen kertomansa tarinatkin Stallopirusta, kuningaskalasta, isosta liskosta ja Erakko Einarista.
Poika on peruskoulupolven edustaja, jolle mennyt maailma avautuu vain Ukon tarinoissa
Stoor ottaa esiin myös yläperän viimevuosien kiistan siitä, kenellä on oikeus Lapin maihin ja mikä on Lapin alkuperääiskansa.
Ukko ja Antti eivät kuitenkaan puhu itsestään lappalaisina vaan suomalaisina, lantalaisina, joilta Helsingin herrat ovat viemässä elinkeinon antamalla poronhoito -ja kalastusoikeudet vain saamelaisille.
Kiehisissä sanat saamelainen ja lappalainen ovat synonyymeja.
Äijät sanovat olevansa "valmhia vaikka sothan" elinkeinonsa puolesta.
Antti lataa.
"Mieki olen aatellu tehä Lynxistä semmosen panssarikelkan. Kahen tuuman teräslevystä tehen keulhan panssarin.
Ampumareijän mie jätän, jotta näkkee ampua, ja pittäähän sillä ajamhanki pystyä.
Silläkö mie painatan jänkiä pitkin ja ammun piekkarilla, niin johan rupeaa olemaan toinen ääni kellossa.
Tietäsiväppä ketä on tullu potkittua päähän".

Stoorin tarinat tuntuvat tutuilta ja murrekkin on tuttua.
Hoon päältä nuotiolla ja veneissä sanailaan ja turistaan.
Muistuvat mieleen lapsuuden talvi-illat naapurin köökissä, jonka halkokassin kannella istuin kuuntelemassa kylän ukkojen tarinoita.
Kala, metsänvilja, luonto ja "vanhat ajat" hallitsivat niitäkin tarinoita.
Huumorikin kukki samalla lailla kuin muutamissa Stoorin kiehisissä.

Erätarinoista ja murrekirjallisuudesta kiinnostuneilloe Kiehiset sopii nautittavaksi ja etelänihmisillekkin se tarjoaa ainakin Lapin eksotiikkaa.

Tellervo Hoppula




Erähenkisiä lapintarinoita hitech mieheltä: Tarinan kertoja Kempeleestä
Lakeuden joutsen 03.01.2001
Kiehiset ovat halosta veistettyjä lastuja joilla sytytetään nuotio.
Enontekiöllä 1966 syntynyt Jarmo Stoor on valinnut sattuvan nimen kirjalleen, joka kertoo 17 erähenkistä tarinaa lapista.
Lapin ihminen kunnioittaa luontoa ja elää sen ehdoilla, se välittyy kirjasta elävästi.
Jarmo kirjoittaa tarinansa niin elävästi, että hänen on itse täytynyt elää tunturissa, kokea verkkoja, vaeltaa jänkää.
Hän on itse istunut tulilla ja kuunnellut tarinoita. Kirja alkaa tarinalla joka kertoo Näkkälä-äijästä.

Kerronta etenee ukon ja pojan kalareissua kuvaten ja lapintarinat "kiehiset" kerrotaan iltanuotioilla.
Stoorin tarinat poikkeavat A.E. Järvisen lapintarinoista siinä, että luonnon lisäksi kuvataan ihmistä raadollisuuksineen suoraan ja peittelemättä.
Vaikka tarinoihin kiertyy ripaus Lapin mystiikkaa, ovat ne pääosin todellisia tarinoita Lapin ihmisen arkipäivästä.
Ihmisen yksinkertaisuus, toisten oveluus ja älykkyys tulevat kirjan taronoissa hyvin esille.

Poika seuraa aikuisten elämänmenoa sivusta ja kovan elämän opettamana tietää, miten ukkojen ryyppäjäiset etenevät.
Elämä on myös opettanut alle kymmenvuotiaan selviämään yksin kalaverkkojen kanssa, näkemään luonnon kauneuden ja päättämään oman elämänsä suuntaviivoista

Kempeleessä asuva ja työskentelevä Stoor on tallettanut kirjaansa katoavan palan Lapin historiaa.
Mystiset tarinat ukon kertomana ja todelliset tapahtumat pojan kokemina.
Kirja kuvaa muuttuvaa maailmaa. Tiedon myötä palvonnan kohteet muuttuvat, seitojen ja maahisten tilalle tulee muut mahtajat, tekniikka, raha,oma minä...
Kirjaa lukiessa pääsee itsekkin hetkeksi tulille erämaajoen rantaan, ja kuulee usvan läpi telkän vihellyksen.....

H. Karppinen




Erähenkisiä tarinoita:
Keskisuomalainen, heinäkuu 1999
En ole ns. luonto- enkä eräteosten vannoutuneimpia ystäviä, en etenkään kun ne luokitellaan laatuisaksi kaunokirjallisuudeksi.
Toki olen tutustunut joihinkin Veikko Haakanan Lappi-kirjoihin ja hänen hätäänsä luonnon tuhoutumisesta,
alansa klassikon A.E Järvisen impressionistisiin kuvauksiin sekä Heikki Lounajan selkosen kansan raikkaasti humoristisiin teoksiin.

Esikuvien hakeminen ei ole mielekästä , mutta en voi olla rinnastamatta Jarmo Stoorin (s.1966)
Kiehisiä-kirjaa Juhani Ahon lyhyihin mutta merkittäviin proosallisiin kertomuksiin , "lastuihin" , muistelmallisiin
ja elämyksellisiin tuokioihin suomalaisista maisemista tai surusta menetetystä luonnosta.

Kempeleessä asuvan ja työskentelevän , joskin Enontekiöllä syntyneen Stoorin "kiehiset"
tarkoittavat sytykepuusta osittain irti veistettyjä "lastuja" , ja tässä tapauksessa ne ovat konkretisoituneet kirjallisiksi, tarinoiden perinteistä ammennetuiksi jutuiksi.

Teoksessa Kiehisiä kehyksenä ovat niin ikiaikaisen luonnon vankkumaton ja jylhä hallitsevuus kuin uudenaikaistuva elämänmenokin, jotka kumpainenkin ovat mitä ilmeisimmin muokanneet Jarmo Stooria kirjailijana.

Tarinoinnin sangen pienenä rasitteena on toistollisuus ja kertomusten samankaltaisuus. Mutta näisätkin "vioista" Stoor pääsee helposti irti. Nimittäin: esikoiskirjana Kiehisiä on jo miltei 100-prosenttisesti valmis. Erähenkiset tarinat sijoittuvat Lappiin, ja ne vievät lukijansa muun muassa kalareissuille, joissa ihmiset elävät aidosti ja kertomuksien jännitteellisydet (jopa hulvattomuudet) seuraavat heidän mukanaan.

Jarmo Stoor luottaa vastakohtiin: mennyt ja nykyisyys, kun kaksi täysin erilaista aikakautta kohtaavat eiliseen kiinittyneessä ukossa, luonnon tyyssijoilla, ja peruskoulun juurettomuudessa kasvaneessa pojassa. Ainutta pysyväistä on Lappi, järkähtämättömänä, kuin tarinoiden ylle pysähtynyt taivas. Ja tältä tukevalta alustalta on onnekasta jatkaa.
Suosittelen, vilpittömästi

Jorma Heinonen




Sonniasemanhoitaja Kutvonen


Veijariromaaneja:
Kaleva, 17.12.2001
Kalle Isokallio: Tohtori Jalkasen perintövirus. Otava 2001.
Jarmo Stoor: Sonniasemanhoitaja Kutvonen. Sanasato 2001.

Arto Paasilinnan viitoittamalla veijariromaanin polulla liikuskelee muutamia muitakin aivan kelvollisia kulkijoita. Nokian entinen toimitusjohtaja Kalle Isokallio on kuluneena syksynä esiintynyt itsekin "kirjallisena henkilönä" – jos ei vallan veijarina niin värikkäänä tyyppinä kuitenkin Nokian historiaa käsitelleissä kirjoissa. Kultaisen kädenpuristuksensa koroilla nykyisen elelevä mies on kuitenkin jo tunnetumpi kirjailijana kuin toimitusjohtajana, ja mikäs on ollessa, onhan hän sillä alalla vanha tekijä, pakinoitsija ja neljän romaanin isä.

Ainakaan mielikuvitusta Iso-Kallelta ei puutu, sen ovat todistaneet jo mm. Paljasjalkainen taivaanvaltias ja Pietari Toropaisen pilvilinna. Myös Tohtori Jalkasen perintöviruksessa lähtökohta on herkullinen: mitä jos juoppojen näkemiä pikku-ukkoja onkin todella olemassa. Tässä kirjassa heitä on parituhatta, vieläpä melkein uskottavasti perusteltuina.

Pari armeijan lääkäriä on nimittäin jatkosodan loppuaikoina kyllästynyt isojen miesten paikkailuun. Siispä he ovat ruvenneet kehittelemään pikku-ukkoja, jotka mahtuvat maailmaan paremmin kuin täysimittaiset, eivätkä siis tarvitse "Lebensraumia" ja sotimista sen saavuttamiseksi. Kuinka ollakaan, tämän pienten porukan löytää aikoinaan syrjäiseltä Suomenlahden saarelta kukapas muu kuin Sauli Niinistö, puolivallaton valtiovarainministerimme, laukaistessaan stressiä yksin soutelemalla.

Asetelma on siis kuin Gulliverin retkissä lilliputtien maahan, eikä Isokallio jätä käyttämättä sen tarjoamia mahdollisuuksia suomalaisen yhteiskunnan ja lähihistorian satiiriin. Saa nähdä, jatkaako hän Jonathan Swiftin jalanjäljissä myös jättiläisten ja hevosten maihin.

Toinen syksyn veijarikirjailija, Lapista kotoisin oleva Jarmo Stoor, ei ole toistaiseksi saavuttanut samanlaista mainetta kuin Isokallio, onhan Sonniaseman hoitaja vasta hänen toinen kirjansa, ja kustantajana piskuinen tamperelainen Sanasato.

Joka tapauksessa myös Stoor on värikäs kertoja, joskin ehkä hieman turhan pitkäsanainen. Hänen tyylinsä on astetta, paria roisimpaa kuin Isokalliolla. Vertauskohtia voisi löytyä musiikin puolelta jostakin akselilta Jaakko Teppo – Vexi Salmi – Esa Pakarinen.

Kysymyksessä on siis aika puhdasverinen junttihumoristi, jonka jutuissa ryypätään ja rällätään kunnolla ja henkilöt ovat nimeään ja ammattiaan myöten kuin puskateatterista
– kuten nyt esimerkiksi Kutvonen, sonniaseman hoitaja ja spermakuski, joka rymyää samanmoisten kaveriensa kanssa pitkin Suomea ja Venäjää. Stoorin stoorit ovat hyvin miehisiä örvellyksiä, jotka saattavat naisia vähän etoa, mutta omassa lajissaan ne ovat oivallisia. Hauskoja jos sellaisesta tykkää.

Jorma Heinonen

© Jari Sirkko 2006