Kun museo mureni maailmalle
(Eli kertomus toteutuneesta unelmasta)
ETUSIVU | KIRJAT | NOVELLIT | MIKSI | MATKAKERTOMUS | RUNOT | MINÄ | LEHTIARVOSTELUT | PALAUTE
|
Vuosi sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni; pakkasin vaimon ja kaksi kultaistanoutajaa autoon ja suuntasin itämaiden kautta kohden Espanjaa.
Talvi etelän lämmössä siinä sivussa uutta kirjaa kirjoittaen.
Pääosaa seikkailussa pyrki esittämään auto: Vuoden 69 Volkswagen Kleinbuss.
Woostok vuoden liikkuva dokumentti nimettiin vaimon kanssa Hippariksi. Se on katsastettu asuntoautoksi;
siinä on kaasuliesi kokkausta varten ja pöydän alas laskemalla saa tehdyksi leveän vuoteen; riittävän kahdelle ihmiselle ja kahdelle koiralle.
Lähdön aikoihin elettiin jo maarraskuuta ja ilmat olivat koleita. Lunta ei vielä ollut maassa mutta eipä paljon puuttunut. Kleinbussin moottori on ilmajäähdytteinen eikä siinä käytännöllisesti ottaen ole lainkaan lämmitystä, ehkä siinä oli joskus ollut mutta ei enää kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Alunperin oli tarkoitus lähteä aikaisemmin mutta asioiden järjestely vei odotettua pidempään. Pikku pakkasessa kyyti oli todella kylmää, mutta sen kesti sillä mehän olimme matkalla kohden etelää ja aurinkoa. Villahanskat kädessä ja agrikaatilla käytettiin auton sisätilalämppäriä pahimmassa pakkasessa. Ensimmäinen kommellus sattui jo Helsingissä; myöhästyimme lautasta. Näimme kun Georg Otsia lastattiin, mutta olimme aidan väärällä puolella. Onneksi syksyllä ei ollut ruuhkaa lauttoihin ja pääsimme Tallinnaan muutaman tunnin odottamisen jälkeen. Päivänkin odottaminen olisi tiennyt sitä, että koirien terveystodistukset olisi pitänyt uusia, sillä maasta on poistuttava kolmessa päivässä niiden kirjoittamisen jälkeen. Kolme päivää vankilassa Seuraava kommellus sattui Latviassa. Ajelin hissukseen ja kaikki autot menivät meistä ohitse. Vauhtia oli huumaavat 75 kilometriä tunnissa, mutta siinäkin oli liikaa sillä jollain korpitaipaleella poliisit pysäyttivät meidät. Taloja ei ollut näköpiirissä, enkä muistanut niistä vähään aikaan ohi ajaneeni, mutta siitä huolimatta poliisit väittivät, että olin ajanut ylinopeutta kyseisessä taajamassa. Nopeusrajoitus oli viisskymppiä eikä vaikuttanut selitellä. Vaihtoehtoina oli maksaa läjä Lateja tai istua kolme päivää paikallisessa vankilassa. Jälkimmäinen ei houkuttanut, mutta kun ei ollut Latin Latia niin tunnelma poliisiautossa kiristyi; olin tyhjätasku kaahaaja enkä rikas länsituristi. Kun poliisit huomasivat epävirallisen palkkapäivän jäävän toteutumatta näytti linna reissuni jo vääjäämättömältä. Toinen poliisi hermostui niin, että nousi autosta ja käveli hermostuneena ympyrää pistoolin perää hypistellen. Unelmaani ei sisältynyt tutustumiskäyntiä Latvialaisessa vankilassa ja niinpä tarjosin lihavalle poliisille, jonka kanssa olin jäänyt kahden kesken satasta. Pienen selittelyn jälkeen sain miehen uskomaan, että satanen Suomen rahaa oli paljon. Kuittivihko lensi takapenkille ja leveän hymyn saattelemana minulle annettiin lupa lähteä. Vesivessa Stalinin ajoilta Latviasta minulle jäi mieleen se, että Riikan kaduilla kävellessä tunsi itsensä lilliputiksi; tuntui kuin kaikki miehet olisivat minua vähintään päätä pitempiä, eivätkä Latvialaiset miehet olleet mitään tuulen pieksämiä pienikätisiä olkinukkeja, vaan raamikkaita lihaskimppuja. Olin siihen asti ihmetellyt sitä, miten Latvian jääkiekkojoukkue oli yleensä aina keskipainoltaan raskain. en ihmetele enää. Latvialaiset ovat jättiläiskansaa. Hotellimme Riikan keskustassa oli halpa; vain satasen luokkaa, mutta laatuluokaltaan sellainen, ettei yöllä tullut mieleen sammuttaa valoja. Muistin lukeneeni, että torakat ja kaikenlaiset jätemönninkäiset karttavat valoa, eivätkä tule esiin koloistaan. Hotellin tasosta vielä sen verran, ettei huoneen varusteluun kuulunut vessaa ja käytävällä oleva mukavuuslaitos haisi niin antihoukuttelevalle, että pienemmät tarpeet olisi mielummin laskenut lakanaan kuin käyttänyt sen palveluja; vesivessa, jossa vesi oli varmaan virrannut viimeksi Stalinin aikana. Onneksi lähellä oli McDonalds ja siellä kunnon vessa. Siinä yksi vinkki, jonka opin maailmalla; vaikka kuinka vastustaisi ylikansallista mcDonaldsia niin todellisen "hädän" hetkellä niistä löytää kliinisen puhtaan avun. Salamatkustajia taivaalta Itse Riika oli yllättävänkin siisti; kaduilla ei ollut roskia, eikä ihmiset näyttäneet sen köyhemmiltä kuin koti Suomessakaan. Seuraavana maana oli edessä Liettua. Siitä jäi erityisesti mieleen eteläosan huonot tiet ja käsittämättömät rekkakaravaanit. Kun lähestyttiin Puolan rajaa meni ajaminen köröttelyksi. Tie kapeni ja liikenne vilkastui. Itse raja oli sekin nähtävyys. Luulin, että Neuvostoliiton kaaduttua olisivat tiukat tulli muodollisuudetkin kadonneet, mutta eivätpä olleet. Tullin Liettuan puoleisella rajalla oli kilometrien mittainen rekkajono, ja vielä parijono. Itse tulli oli kolmisenkilometriä pitkä Betoniseinäinen tien pätkä. Heti alkuun oli tarkastettiin auto; postimerkin kokoiselle lapulla merkittiin auton rekisterinumero ja kuinka monta kuinka matkustajaa on kyytissä. Vähän väliä huumorintajuttoman näköiset poliisit tarkistivat lapun ja sen, onko kyytissä yhä yhtä monta matkustajaa. Tämä ihmetytti sillä lisä matkustajia ei olisi suljetulle tienpätkälle päässyt, ellei sitten joku olisi taivaasta tippunut. Lappunen tarkastettiin vielä Puolan tullissakin; passeista eikä varsinkaan koirien passeista välitetty yhtään, mutta lapussa olevia leimoja tarkasteltiin tunnollisesti. Voi vain kuvitella mitä olisi tapahtunut jos jokin leima olisi puuttunut; varmaan koko kierros olisi täytynyt tehdä uudelleen. Aavistuksen sai myös muinaisen rautaesiripun voimasta; pakoyritys rajan yli olisi tarkoittanut itsemurhaa, silloin kun tien vieren vartiotorneissa olivat sotilaat. Seuraavana oli vuorossa Puola ja kaikki vasta alussa...mutta se on jo oma juttunsa. Kuva 1 
Kun Lähdettiin aamulla 8.11, oli maa vielä jäässä yöpakkasen jäljiltä. Kesäauton kyyti on sen verran kylmää, että kunnon vaatetus on tarpeen. Kuva 2 
Onnellisesti satamassa ? Laiva merillä ja auto rannalla. |