ETUSIVU | KIRJAT | NOVELLIT | MIKSI | RUNOT | MINÄ | LEHTIARVOSTELUT | PALAUTE

Ensimmäinen kiehinen: Näkkälä äijä

Paikkaan, johon koski laski suureksi suvannoksi, laittelivat miehet verkkojaan. Puinen vene natisi nuoremman miehen soutaessa tasaisin, rauhaisin vedoin. Turrakkoinen mustanharmaa partainen ukko laski verkkoja veteen. Ilta oli tyyni ja aurinkoinen. Lämpöä jokunen hullu aste. Tyypillinen Lapin syysilta.

- Saammakhan met yhthän kallaa?, kysyi nuorempi miehistä, ukon poika.
- Luulis sitä nyt näin monhen verkhon yks kala eksyvän, mutta eihän sitä koskhan tiiä Olen mie ainaski seitakivele uhranu, joten sen puolhen ei ainakhan pitäs kalan tulole olla estheitä.
- Seitakivele uhranu, taijat narrata, naurahti poika.
- Huopaa, huopaa, mennee verkot kireälle, huusi ukko vilkaisten vihaisesti poikaan päin.
- Äläkkä sie yhthän hymmyile, ei kannata pilkata semmosia asioita joista ei aivan varmhan mithän tiiä. Voi käyä, niinko kävi Näkkälä-äijän pojale.
- No, mitenkä sille kävi?, kysyi poika jo hieman kunnioittavammin.
Ukko laittoi kellukkeen puikkariin ja nakkasi sen veteen.
- Souvethan ensin ranthan, niin mie kerron sitte, sanoi hän.
Viimeinen verkko oli jo lähellä miesten asentopaikkana pitämää saarta. Pojan ei tarvinnut soutaa kuin muutaman rivakan vedon verran kun jo oltiin perillä.Vene tömähti pehmeästi rantatöyrääseen ja miehet nousivat maalle. Poika sitoi veneen köydellä rantakoivuun. Ukko kohensi tottuneesti tulta, lisäten siihen muutaman tervasen.
- Niin siittä Näkkälä-äijän pojastahan minun piti kertoa, sanoi ukko.
- Tämä on tapahtunu jo paljo ennen sotia, sillon ko minun isä oli vielä pikku poikanen. Ernesti vainaa, minun vaari oli sen tarinan isäukolle kertonu. Vishin oli Ernesti sen Näkkälä-äijän poikinhen tuntenu.

1

Ukko haki parempaa asentoa kuoppaiselta asentosijalta, eikä se alkuun näyttänyt lainkaan onnistuvan. Aikansa pyörittyään ukko löysi kuitenkin mielestää hyvän asennon ja jatkoi juttuaan, jonka jatkumista poika olikin jo odottanut.
- Niin, sillon ennen vanhaa oli Näkkälän kylässä eläny mies, jota ruukathin kuttua Näkkälä-äijäks.
Soli ollu kumma äijä se Näkkälä-äijä. Kuulema oli äijällä ollu kykyjä vaikka minkälaishin taikhoin. Oli kuulema osanu pysähyttää veren tulon pelkästhän kattomalla ja jos semmosta ossaa tehhä niin kyllä se onnistuu toisinki käsin. Minkä ossaa sulkea, niin sen ossaa avatakki.

Olipa äijää taijettu vähä pölätäkki sen noitakykyjen takia. Niitä kykyjä oli äijälä muitaki, mutta niitä ei nyt hyövytä alkaa sen paremin luettelemhan. Se seuraus taioila oli, että ainakhan kukhan ei ollu uskatannu äijältä yhthän poroa varastaa. Semmonenki outo piirre siinä äijässä oli, että joka vuosi kuivanmaan aikhan se ruukas kaota viikoks ja joskus kaheksikki. Sillon ei oltu niin turhan tarkkoja päivien eikä viikkojenkhan kans. Mutta soli pantu merkile, että äijällä oli aina kaks valkkoporoa mukana. Kaikista valkosimmat jokka sen tokastasta löyty. Reissusta äijä palas ilman poroja.Kyllähän ne sitä kylälä ihmetteli, että mitä varten se äijä niitä poroja korphen kuskaa ja mihin tarkotukshen se net viepii. Eikä äijä, vanhankansan mies ko oli, tykäny oikhen valehella. Äijä tunnusti ihan reilusti, että seita-kivele se net porot uhras.

Sillon ei äijäle naurettu vaikka niin olis voinu luulla. Tiiethin, että äijän porotokka oli kokoajan kasunu, kovina katovuosinaki. Joka erotuksessa oli tokka suurempi ko etellisvuonna, niinpä sitä uskothin äijä sanhan. Sitä ei äijä ollu kyläläisile kertonu, että minne se net porot viepii, eikä sitäkhän, että mitä se niille tekkee. Monet olis halunhet tietää, että minne se äijä valkkonsa viepii. Mutta niin oli kälmi äijä, että aina pääsi livahtamhan niin, että ei yksikhän kyläläisistä päässy näkemhän. Joku aamu vain huomathin, että taas oli äijä kaonu. Oli ottanu porot liekasta ja lähteny. Ei jääny äijältä semmosia jälkiä, joita olis voinu kuorata.

- No, jos ne ei hoksanhet hakea oikeista paikoista?
- Äläppä mithän, jatkoi vanhus sivuuttaen pojan kysymyksen tyngän.
- Eppäilthimpä sitä semmostaki, että seita-kiven henki olis hakenu äijän poroinhensa päivinensä.
Niin sitä uskothin, ko ei jääny kertakaikkihan mithän jälkiä ja siihen aikhan ihmiset osas kuorata huonojaki jälkiä. Sen ajan ihmiset tosihan tunsi luonnon.

2

Ukko lopetti tarinansa hetkeksi kun telkkä lensi jokea pitkin. Mitään ei näkynyt öisessä usvassa, kuului vain vihellys, joka aluksi lähestyi kirkkaana kohti nuotiota, kunnes kääntyi joen mutkaan kadoten nopeasti kuin kesäinen sade. Tulessa kuivat tervaiset puut rätisivät. Poika tuijotti tulta mietteissään. Hän odotti, että ukko alkaisi jälleen kertoa. Ei siksi, että hän olisi uskonut puoliakaan ukon turinoista, jotenkin vain nuorukaisen oli vallannut outo alakuloisuus. Liekkö se johtunut tarinasta, vaiko kylmästä syksy-yöstä, johon tulen lieskat löivät leiskuvia värejään.

Miesten istuessa tulilla oli pimeys hiipinyt veden pintaa pitkin nuotion ympärille. Musta verho oli laskeutunut aivan huomaamatta, nopeasti kuin vain Lapin syksyssä voi.

Hiljalleen alkoi väsymys painamaan pojan silmäluomia, sillä takana oli raskas päivä. Aamulla oli lähdetty kotoa sangen varhain. Heti kun päivä oli kirkastunut sen verran, että eteensä näki. Reput ja muutkin kamppeet oli pakattu jo illalla valmiiksi. Aamulla ne kannettiin venerantaan ja kaaristettiin eli köytettiin veneeseen niin etteivät ne kovassakaan kyydissä irtoaisi. Sitten lähdettiin matkaan.

Ilma oli ollut lähdettäessä vielä aamuisen kolea ja unista kehoa oli palellut kauttaaltaan, siitäkin huolimatta, että vaatteita oli päällä riittävästi. Poika oli pukenut päälle lämmintä,kaikenlaista mitä oli kaapista löytänyt. Villaiset välihousut ja paksun käsin kudottun puseron. Sen päälle oli tullut vielä normaalit metsävaatteet, mettäpuku ja huopakumisaappaat villasukin maustettuna.

Sellaisen vaatemäärän kanssa oli tietenkin tullut lämmin myöhemmin. Matkan edetessä oli pojan ollut pakko keventää vaatetusta. Ukko sen sijaan oli osannut pukeutua sopivasti ja oli hymyillyt merkitsevästi pojalle tämän riisuessa villavaatteita yltään. Vanha eränkävijä oli jälleen osoittanut, että kokemus on valttia.

Venematka oli pitkä ja välillä oli ollu muitakin koskia. Monet koskista olivat niin vähävetisiä, että vene oli täytynyt vetää köydellä ylös. Näin syyskuun puolivälissä oli vesi matalalla ja sellaisetkin kosket, jotka pystyi alkukesästä ajamaan moottorilla ylös olivat nyt kuivia. Paikoin kosket olivat kuin kivistä peltoa jossa siellä täällä solisi muutama oja kuin merkkinä siitä, että vielä oltiin vesillä eikä suinkaan kuivalla maalla.

3

Leveät kosket olivat pahimpia, sillä niissä joen vähäinen vesi pakeni laajalle alueelle kivien ja matalikkojen lomaan. Sellaisessa koskessa puisen nelilaidan vetäminen oli epäinhimillistä puuhaa. Vaikkei ve neessä ollut ollut juurikaan lastia, oli se tahtonut tarttua jokaiseen kivenkoloon. Ja muutenkin rantarisukoissa köyden kanssa rämpiminen oli käynyt täydestä työstä. Nuoremman miehen työnä on aina ollut olla ve täjänä ja vanhemman miehen oikeus on olla auttamassa. Ukko oli vain käyskennellyt rantoja pitkin ja autellut satunnaisesti veneen kulkua linjassaan, silloin tällöin sauvoimella tökkäämällä.

Eivätkä työt vielä siihen olleet loppuneet, että päästiin perille. Sitten oli vielä ollut asennon tekoa ja laavun laittelua. Eikä kyseessä ollut mikään etelän avomalllin sääskensyöttöpiste vaan kodanmallinen kunnon lapinlaavu. Louteen nimelläkin tunnettu. Sellaiseen ei sääski mieli tulla vaikka vain kynsitulia polttelisi.

Ukon oppien mukaan laavun saattoi pystyttää vain yhdellä tavalla ja niin tehtiin. Koivuiset kehyspuut olivat saaressa odottamassa. Ties kuinka vanhoja olivat, kuin mustuneet sormet lomittain ne siivilöivät taivasta. Niiden ympärille kierrettiin kangas ukkomaisella tarkkuudella. Kankaan helman piti yltää juuri sopivasti maahan niin, että sen pystyi litistämään koivuhaloilla maata vasten. Liikaakaan helmat eivät saa neet roikkua sillä silloin savureikä olisi jäänyt liian isoksi ja lämpö olisi karannut laavusta. Kun kangas oli paikoillaan kiristettiin se lepattamattomaksi kiertämällä suopunki laavun ympäri. Lopuksi oviaukkona toimivaan kankaanliepeeseen kiinnitettiin nilattu riuku ja niin laavu oli valmis.

Mutta oli työtä ollut vielä laavunteon jälkeenkin. Polttopuut piti hakea paikasta, johon ne oli keväällä kelkalla vedätetty. Pienessä saaressa ei muuten olisi ollut mitään poltettavaa. Rantakoivujakaan ei voinut poltaa, sillä ne pitivät saarta kasassa veden voimia vastaan.

Yllätäen ukko jatkoi tarinaansa, aivankuin ei sitä olisi koskaan lopettanutkaan. Poika nosti katseensa tulesta ja selvitteli ajatuksiaan.
- Siihen astihan se meni hyvin, ko äijä oli itte hengissä. Tokka senko kasvo vuosi vuuelta ja joka vuosi kävi äijä uhraamassa seita-kivele. Vielä vanhana ja vaivaisenaki tiiethin äijän seita-kivele suunnistanhen. No, lopulta äijäle kävi niinko ruukaa käyä meile kaikile. Yks kaunis päivä äijä otti ja kuoli. Ei mitenkhän salaperäsesti. Aivan normaaleihin vanhuuen vaivhoin.
Sen oli äijä muistanu tehä, että soli pojale joka välhin muistutannu seita-kivestä. Poika oli hyvin perilä siittä missä kivi on ja miten sen kans tullee sopusoinnussa elellä.

4

- Vanhakansa tiesi kertoa, että kuolinvuothelaki oli äijä vielä muistuttannu sopimuksesta, joka oli seian kans tehty. Soli ollu ainoa kerta ko sivuliset oli pääshet siittä kuulemhan.
Sen mukhan ukko oli luvanu seita-kivele kaksi valkko vaamea joka vuosi siihen aikhan kevättä ko hanki lakkaa kantamasta ja järvet jäätymästä. Vaamien piti olla kaikista valkosimmat jokka tokasta löyty. Sitte ko aika ukosta jättää niin vanhimman poijan pittää jatkaa sammaa työtä. Ja jos tälle joskus syntyy poika niin tehtävä perriytyy ethenkäsin. Sama uhrausvelvote ko äijällä oli ollu tulis perriytymhän aina sille kuka tokan omisti. Vastalahjaks oli seita luvanu suojella tokkaa sillä keinoin, että elo kasvas. Suet ja luvattomat pyyntimiehet oli seita luvanu pittää loitola. Katovuosina, jollon muitten porot kuoli, oli ukon tokka ollut runsaslukunen ja hyvässä lihassa. Eihän tämmösten luppausten rinnalla kahden valkkoporon uhraaminen tunnu kovinkhan paljolta. Näin ko aattelee niin hyvältähän semmonen tarjous kuulostaa. Vai, mitä sannoo poika?

- Niin, eihän se seita paljo pyytäny. Ainoasthan kaks valkkovaamea.
No, semmonen vaikeushan siinä oli, että pittää löytää net kaks kaikis ta valkosinta vaamea. Jos tokka kasvaa kovinki isoks niin siinä on tekemistä yhele miehele.

- Niin semmonen vaikeushan siinä voipii ethen tulla, hymähti ukko ja pyöritteli partaa sormien välissä. Tarinan muisteleminen oli tuonut ukon mieleen sen illan jolloin hän itse kuuli sen ensimmäistä kertaa. Oli ollut syksy ja ympärillä veitsellä leikattava pimeys. Isä oli kertonut tarinan. Ukko muisti olleensa paljon nuorempi kuin poika oli nyt. Tarina oli varmaan saanut aikaan enemmän väristyksiä hänessä kuin pojassa. Nuoruuden ja lapsuuden välinen ero oli tässä tapauksessa sama kuin epäilemisen ja puhtaan uskomisen ero.

- No, tuliko siinä jotaki semmosia vaikeuksia. Vai mitä sille pojale kävi. Poika oli kärsimätön kuulemaan jutun lopun.
Poika oli huomannut, että ukkoa oli parempi vähän hoputtaa. Joskus oli käynyt niinkin, että ukko oli jäänyt niin omiin mietteisiinsä, että oli unohtanut jatkaa aloittamaansa tarinaa.

- Ei siinä niin käyny, sanoi ukko kuin vastaväitteenä pojan mietteil le.
- Ei sinne päinkhän. Poika oli vielä pöljempi ko siekhän saatat kuvitella. Ei se paljo piitanu äijän neuvoista. Liian helpola soli poika vishin elämäshän päässy. Ei sen ollu koskahan tarttenu poroja hoitaa eikä mithän muutakhan työtä tehä, siittä oli seita-jumala pitäny huolen. Porot oli ukon tokassa pärjänhet hoitamattaki.

5

- Eihän se poikaparan vika ollu, ettei sollu uskonu äijän sanoja. Jos kaikki saa liian helpola niin sitä ei ossaa mithän asiaa arvostaa. Varamiehen periäkö oli niin oli millä ryypätä ja rellestää. Ja poika joi ja juotti samala kaverit ja vähä vierhamakki. Ei poika piitanu isä-ukkonsa neuvoista.

- Eipä mithän, äijä oli kuollu talvela, eikä seita-kivi ollu talvela mithän vaila. Mutta sitte ko tuli taas sulanmaan aika, niin poika ei vienykhän poroja seita-kivele. Niin oli ylpeän sorttinen, että ei otanu kuulevhin korvhinkhan kyläläisten neuvoja. Kaikki jokka vähänki osas aatella neuvo poikaa antamhan seita-kivele mikä seita-kivele kuuluu. Jos ei vaikka itte semmoshen touhun olis uskonukhan niin sitte vaikka varmuuen vuoks ja isän muistoa kunnioittaakshen. Eihän sitä olis tuhatpäisessä tokassa etes havanu, jos sieltä olis muutama poro uupunukki.

- No, ei kulunu kauaakhan, ko oli taas talvi ja tuli poroerotuksen aika. Kyläläiset oli keränhet tokan aithan. Ja ko poika sitte tuli kattomhan ommaa poroeloansa, niin eipä jälelä ollukhan ennää ko yks vanha vaami. Se sama vaami oli ollu äijäläki, jo ennenko se alko seita-kivele uhramhan. Soli se kantaporo, joka oli ennää jälelä tuhatpäisestä tokasta. Tietenki poika syytti ensimmäiseks kyläläisiä ja väitti, että nämä olis vienhet häneltä porot. No, ko eihän poika ollu kenenkhän kans oikhen hyvissä väleissä niin, että ei se olis ollu kummakhan, vaikka kyläläiset olis siltä porot hävittänhekki.

Ukko veteli kädellä partaansa ja ojensi sen sitten osoittamaan taivaalle.
- Sillon oli taivhale ilmestynny tunturin kokoset kasvot. Net kasvot oli olhet vihaset ja kaikki kyläläiset oli tajunhet, että net oli seita-jumalan kasvot. Taivhalta oli kuulunu jylisevä ääni, joka oli sanonu, että "Nyt vein kaiken, jonka isälles omaks lupasin. Ennenko uusi kevät koittaa, niin tulen hakemhan sinukki. Kukhan elävä ei ole rikkonu sopimusta, jonka on seita-kiven kans tehny."

- Vaikka poika oli koittanu ottaa koko tapauksen leikin kannalta ja uskotella, että koko juttu oli ollu näkyä, niin kyllä sen kasvoila oli olhet pelon juonthet.
Sitä mukkaa ko kevät oli lähestynny, oli pojan kasvot synkistynhet. Joltaki samanilta poika oli kyselly neuoa ja oli saanukki loitsun, jolla piti pystyä mannaamhan seianhenki voimattomaks. Se meni näin: "Piä piru porotokka jätä hengellinen hengittämhän ajattelva askartelemhan".
-Poika aiko selvästikki suojautua kiroukselta. Semmonen käytöshän kerto suorhan, että poikaki usko seita-jumalan tulemishen.

6 - Kaiket päivät ja illat oli poika istunu kotimökin porthaila oottaen ja taivhale tähhyilen. Öistä ei ole sen parempaa tietoa ko kukhan ei ollu seuraamassa oliko poika sillonki kyttäämässä ulkona. Kyllähän sen voi arvatakki, että ei poikaa nukuttannu kovinkahan paljo ko ei tienny koska sitä tulhan hakemhan. Ei se ole semmonen kovin häävi tilanne. Ja siinä loitsussa oli semmonen ehto, että se piti sanoa vasten pahan pirun kasvoja muuten sillä ei olis mithän vaikutusta.

- Niinhän siinä kävi niinko on tapana käyä tarinoissa, joilla on totuuspohja. Ukko naurahti katsahtaen poikaa.
- Niinhän sitä poikaa tulthin hakemhan, jatkoi ukko. - Taivhalta oli tullu reki, jota oli vetäny kaks valkkoporoa. Kyytissä oli istunu peskhin pukeutunnu iso mies. Poika oli loitsunsa luritellu ilman suurempaa vaikutusta.

- Ko mies oli ehtiny pojan tykö niin tämä oli ollu niin kauhusta kankea, ettei sollu tajunu etes pakhon juossa.
Mies oli ottanu ja nakkanu pojan olkapääle kevyesti ko jäkäläsäkin, sitte soli kävelly reelle ja ajanu pois. Kummastakhan ei ole kukhan sen koomin mithän kuultu. Vieläkhän ei kukhan ole löytäny sitä seitakiveä, jolle Näkkälä-äijä ruukas poronsa uhrata. Ei ollu poika uskaltannu sitä kenelekhän kertoa. No, eipä sitä tietoa olis kovin moni ollu vailakhan.

Tuli näytti jo hiipumisen merkkejä ja Lapin syksyisen yön oli valtaa massa kaiken kattava pimeys. Ukko ja poika katsoivat hehkuvaa hiillosta kumpainenkin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

- Aivan hyvä juttu, oli totta tahi ei, sanoi poika rikkoen hiljaisuuden. Ukko nosti päätään ja hymyili vastaukseksi.
- Lähethänkö jo laavhun nukkumhan, kysyi ukko vilkuillen poikaa.
- Nyt sitä näkkee jänniä uniaki ko pääsee jutun pääle leppäilemhän. Poika nyökkäsi nauraen, nousi ja lähti kulkemaan laavun suuntaan.

Ukko hajoitteli hiillosta ja meni sitten pojan perässä yösijaa kohden. Laavun suulla ukko pysähtyi vielä hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta, ennenkuin sujahti tottuneesti sisälle.

Jarmo Stoor