(Kirjoitettu talvella 1998)

Arthur C. Clarke syntyi joulukuun 16. päivänä vuonna 1917 Mineheadissa, Englannissa, mutta on asunut vuodesta 1956 Sri Lankassa. Hän aloitti kirjoittajan uransa 1930 -luvun lopussa. Clarke muutti Lontooseen vuonna 1936 ja hän palveli toisessa maailman sodassa lentäjänä sekä tutka-ohjaajana, saaden ylennyksen luutnantiksi. Hän osoitti jo nuorena kiinnostusta astrofysiikkaa kohtaan. Clarke on oppinut tiedemies ja arvossapidetty kirjailija. Clarke kirjoitti alkuvuosinaan nimellä Charles Willis ja käytti kerran nimenään E. G. O’Brienia. Hän on kirjoittanut myös oppaita ja dokumenttikirjoja astronautiikasta, laajan fiktio-bibliografiansa lisäksi. Yksi hänen kuuluisimmista dokumenteistaan on "Interplanetary flight: an introduction to astronautics (1950)", jolla hän ansaitsi UNESCO:n palkinnon. Clarken ensimmäiset kirjoitukset olivat hyvin tyypillisiä tieteistarinoita, usein vain yhdestä tieteellisestä näkökulmasta kuvattuja, ja ne usein loppuivat piikikkäästi. Jotkut kertomuksista sisälsivät kuitenkin kohtuullisen määrän huumoria. Clarken ensimmäinen julkinen fiktiotarina "Rescue Mission" julkaistiin John W. Campbell Jr.'s Astounding Magazinessa vuonna 1946. Clarkesta tuli supersuosittu vain muutamassa vuodessa. Ennen varsinaista kirjailijan elämäänsä hän palveli Royal Air Forcessa vuosien 1941 ja 1946 välillä.
     Koska Arthur C. Clarkella on niin paljon tietämystä tieteistä, ja koska hän on työskennellyt paljon tieteen ja teknologian parissa, hän on voinut tulla niin suosituksi lukijoidensa parissa, mutta silti pystynyt säilyttämään varteenotettavan maineen sekä aseman avaruuskehityksen alalla. Häneltä on jopa pyydetty apua avaruusohjelmien ideointiin. Clarke on toiminut monesti yhteistyössä NASA:n kanssa. Gentry Lee, avaruus-tiedon hallitseva tekijä, Galileo-projektin pääinsinööri sekä Marsin Viking-lennon tieteellinen johtaja, on ollut Clarken apuna monessa tämän romaanin teossa. Tunnetuimpia Suomessa ovat "Cradle (1988)" ja "Rama II (1989)”, joiden suomenkieliset nimet ovat "Kehto" sekä "Rama II".
     Clarken romaanit ovat maailman kuuluja, joista yksi on sovitettu jopa tietokonepeliksi. Kertomus on ”Rendezvous With Rama (1973)” , jonka suomenkielinen nimi ”Uhka avaruudesta”, voi kuulostaa monestakin tutulta. Tietokonepelin mukana tulee vielä kyseinen kirja englanninkielisenä versiona, ja pelin CD-levyllä on tohtori Clarken mietteitä. Maailman kuuluisin Clarken romaaneista, ”2001: A Space Odyssey (1968)” toi viimeistään Clarken tunnetuksi koko maailmalle.

IKUISUUDEN VARTIJA

Vuonna 1951 julkaistiin 10 Story Fantasy -teoksessa Arthur C. Clarken kirjoittama lyhyt novelli ”The Sentinel” (suomeksi ”Vartiomies”), nimellä ”Sentinel of Eternity”. Yksinkertainen mutta kummittelevan jännittävä tarina, joka kertoo miljoonia vuosia sitten maan ulkopuolisen kulttuurin rakentaman monoliitin löydöstä Kuusta. ”The Sentinel” -novellissa sekä suurimmassa osassa muissakin Clarken romaaneissa on nähtävissä Clarken paradoksi: Teknologinen tieteiskirjallisuus vetää puoleensa metafyysillistä, jopa mystistä. Clarke on optimistinen ihmisen kehityksen sekä ihmisen elämän tarkoituksen kanssa. Hänen kuvauksensa ihmiskunnasta vanhan, maan ulkopuolisen älyn viisauden lapsena, on viehättävä, jopa liikuttava. Freudilainen termi, kuten onneton ihmiskunta itkemässä kadotetun isänsä vuoksi; se on läheisin asia, mitä tieteiskirjallisuus on viitannut uskontoon ja Jumalaan. Tämä teema näkyy hyvin ”The Sentinel” -novellissa, ja vielä paremmin elokuvan ”2001: A Space Odyssey” lopun ikonografiassa, jossa ihmiskunta on nähty kirjaimellisesti sikiönä. Arthur C. Clarken ”The Star (1955)” , on novelli, jossa kuvataan syvällisesti , kuinka ihmiskunta huomaa, että Jumalan taivaalle asettama tähti Jeesuksen syntymän merkiksi Beetlehemissä oli supernova, joka tuhosi kokonaisen muukalaisrodun. Clarke voitti novellillaan Hugo -palkinnon. (The ecyclopedia of science fiction 1993)
      Clarke menetti suuren osan hohdostaan ja luovasta energiastaan 1960 -luvulla kirjoittaessaan pääasiassa fakta-artikkeleita esimerkiksi tiedelehtiin. Clarke suunnitteli lopettavansa fiktiokirjallisuuden kirjoittamisen teokseensa ”Fountains of Paradise”. Mutta kuitenkin vähän ajan kuluttua ilmestyi ”2010: Odyssey Two (1982)” , jatko-osa Avaruusseikkailu 2001:lle. Teoksesta tehtiin filmatisointikin vuonna 1984 (nimellä 2010), jonka ohjasi Peter Hyams. Elokuva sai Hugo -palkinnon vuonna 1985. Sekä kirja , että elokuva eivät olleet suosittuja eivätkä yhtä vaikuttavia kuin edeltäjänsä. ”2010: Odyssey Two” -kirjalle ilmestyi vielä jatko-osa ”2061: Odyssey Three”. Vielä vuonna 1997 ilmestyi Clarkelta, 80 vuoden iässä, viimeinen osa 2001 -saagalle: ”3001: The Final Odyssey”.
      Clarke on ollut kautta aikain tieteiskirjallisuutta ja elämän mytologioita käsittelevien tv -dokument- tien vakiovieras. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa televisioyhtiö BBC:n kanssa. Uusimmista dokumenteista mainittakoon Suomessakin nähty Future Fantastic -sarja (suomenkieli-nen nimi Scifiä vai totta?). Dokumentin lähes jokaisessa osassa on tohtori Arthur C. Clarke antanut oman kommenttinsa käsiteltävästä asiasta. Toinen hyvin kuuluisa dokumenttisarja on Arthur C. Clarke’s Mysterious World. Tähän pohjaten on tehty kuvitettu kirjakin, jossa, aivan kuten tv -sarjassakin, antaa Clarke oman kommenttinsa toimittajien monisivuisen kirjoituksen perään.

MYSTEERI NIMELTÄ 2001, JA ÄÄRETTÖMYYDEN TUOLLA PUOLEN

Tieteiselokuvan arvostus oli 60 -luvulle tultaessa 50 -luvun hillittömän ja yleisesti aivottoman möngellyksen jälkeen alamaissa. Mutta yksi sivallus riitti muuttamaan kaiken. Teoksen 2001: Avaruusseikkailu nauttima arvonanto on syntyhetkestään lähtien ollut täysin poikkeuksellinen.
      2001 oli sävyltään kovasti eri maata kuin tekijänsä Stanley Kubrickin aikaisemmat elokuvat, joita hallitsevat ironia ja kylmäävän täsmällinen analyyttisyys. Missään muussa teoksessa Kubrick ei ole sallinut vastaavalla tavalla kauneuden astua kuvaan. Ensimmäiset kuvat avaruudesta ovat unohtumattomia. Ihmisapinan ilmaan sinkoamasta luusta siirrytään häikäisevän leikkauksen jälkeen avaruusalukseen, joka liukuu hitaasti taivaankannen poikki siellä jossain, tavoittamattoman etäisenä taustanaan mustuuteen peittyvä Maa Johan Strauss nuoremman Tonava kaunoinen -valssin soidessa. Yhtä kauniisti Kubrick päättää tämän elokuvansa ihmisälystä, tieteistä, koneista, tämän tarinansa ihmiskunnan miljardeista vuosista. Kuvat sikiömäisestä olennosta näyttävät aivan tutkija David Bowmanin näköisen Tähtilapsen, joka läpi avaruuksien lähestyy kotiaan - maata. Taustalla Richard Straussin Also Sprach Zarathustra, näkymä on häkellyttävä. (Elämää suuremmat elokuvat 1989)

TARINA NIMELTÄ 2001

Ihmisapina Kuunkatselija käyskentelee Afrikan savanneilla muun heimonsa kanssa. Tätä jatkuu, kunnes eräänä päivänä heimon kulkiessa tavanomaista polkuaan läheiselle purolle, on keskelle hiekkaista notkelmaa ilmestynyt suuri musta monoliitti, joka näyttää imevän kaiken valon itseensä. Monoliitin johdattelemina ihmisapinat alkavat harjoitella työkalujen käyttöä, tässä tapauksessa kivien ja luiden käyttöä. Ihmisapinasta on nyt tullut jotain suurempaa, mutta täydellisyydestä se on vielä hyvin, hyvin kaukana.
      Avaruussukkula liitelee mustassa avaruudessa niin huolettoman oloisesti kohti Avaruusasema Ykköstä. Sukkulan sisällä lepää tohtori Heywood Floyd, jonka tarkoituksena on avaruusaseman kautta matkata Kuuhun. Kuun lehdistötilaisuudessa tohtori Floyd tapaa kollegoitansa. Tämän jälkeen he suuntaavat matkansa kohti Tychon kraatteria. Seurue laskeutuu alas arkeologisille kaivauksille, ja siellä he kokevat ihmetyksen: suuren mustan monoliitin. He kokoontuvat yhteen, ottaakseen valokuvan seurueesta, mutta juuri kun valokuvaaja on napsaisemassa kameran katkaisijaa, miehet alkavat kouristella ja pitää korvistaan kiinni. Monoliitista kuuluu kimeä ja lamaannuttava ääni.
      Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin avaruusalus Discoveryssa. Frank Poole ja David Bowman, kaksi astronauttia, ovat valveilla ja hoitavat aluksen hienosäädön. Lopun hoitaa superälykäs tietokone HAL 9000. Loput miehistöstä ovat eräänlaisessa horroksessa kapseleissaan. Hal huomaa pian vian aluksen satelliitti antennissa, ja Frank Poole lähtee korjaamaan vikaa Bowmanin jäädessä alukseen. Kohta Bowman huomaa eräässä aluksen ohjauspaneelin kuvaruuduissa Frank Poolen hahmon liukuvan lujaa vauhtia kohti pimeyttä. Bowman lähtee pelastamaan ystäväänsä pienellä kapselilla. Kun hän saa otettua Poolen kapselin robottikäsivarsien varaan, Bowman palaa Discovery -aluksen luo. Hän pyytää Halia aukaisemaan ruuman oven, mutta tietokone ei suostu siihen. Bowman räjäyttää kapselin oven ja sukeltaa avaruusaluksen varaovesta sisään. Hän päättää kytkeä Halin pois päältä. Pikkuhiljaa, muistikortti muistikortilta, Bowman päättää Halin päivät, tietokoneen muistellessa ’lapsuusvuosiaan’. Halin ääni menee matalammaksi, kunnes se sammuu. Samassa seinässä olevasta näytöstä alkaa tulvia kuvaa. Ennalta nauhoitettu viesti alkaa pyöriä juuri, kun Discovery saapuu Jupiterin järjestelmään. Viestissä tohtori Heywood Floyd kertoo, kuinka salaperäinen musta paasi oli löydetty kuusta. Bowman jatkaa tehtäväänsä tietokoneen aiheuttamasta katastrofista huolimatta, ja lähtee pienellä kapselilla kohti salaperäistä suurta mustaa monoliittia. Bowman lähestyy monoliittia jännittyneenä. Hän näkee monoliitin sisällä olevan tuhansia tähtiä. Hän menee lähemmäksi monoliitin pintaa, kun yhtäkkiä tähdet muuttuvat viiruiksi hänen silmissään ja hän on kaukana kaikesta tunnetusta. Bowman matkaa halki uusien ja vanhojen maailmojen. Halki maailmojen, joiden hallitsijat ovat jo aikaa sitten kuolleet. Hän lähestyy valtavaa kaksoisaurinkoa, suurta keltaista kaasupalloa, jota kiertää toinen, kirkkaampi ja pienempi tähti. Bowman menettää tajuntansa.
      Hän herää suuressa huoneessa, joka näyttää kolmesataa vuotta vanhalta kartanolta. Hän kurkistaa ovi-aukosta, joka johtaa toiseen huoneeseen. Siellä hän näkee vanhan miehen. Bowman katsoo tarkemmin, hän tajuaa näkevänsä itsensä syömässä ateriaa... Hän luulee kuulleensa ääniä ja nousee pöydästä ja katsoo makuuhuoneen ovi-aukosta sisään. Siellä hän näkee itsensä yli satavuotiaana, makaavan kuninkaallisessa sängyssä... Yhtäkkiä sängyssä maatessaan, hänen eteensä ilmestyy suuri musta monoliitti, jonka sisällä hän näkee tähtiä ja galakseja. Entinen tutkija David Bowman, nyt uudestisyntynyt Tähtilapsi, leijuen ilmassa, lähestyy monoliittia... Tähtilapsi leijuu avaruudessa sikiömäisenä olentona, joka näyttää omaavan David Bowmanin piirteet. Se katsoo entistä kotiaan, Maata. Se katsoo Kuuta. Se tietää omaavansa suuremmat voimat, kuin kukaan olisi koskaan voinut uneksiakaan - se ei vain vielä tiennyt miten käyttää niitä... (Elämää suuremmat elokuvat 1989)

”Jos ymmärrätte elokuvan 2001 täydellisesti, me olemme epäonnistuneet. Yritimme nostaa esille enemmän kysymyksiä kuin mihin vastasimme.”

Kaikki alkoi 60 -luvun alussa, Clarke ja Kubrick miettivät hyvää aihetta uudelle, aivan erilaiselle, älykkäämmälle tieteiselokuvalle. Sitten he saivat idean laajentaa Clarken novellia elokuvan pituiseksi. Elokuvaa 2001 filmattiin kolme vuotta, ja pitkän odotuksen jälkeen vihdoin vuonna 1968 maailma sai nähdä tämän visuaalisen ihmeen.
       Arthur C. Clarke kommentoi elokuvasta: ”2001 kertoo ihmisen menneisyydestä ja tulevaisuudesta avaruudessa. Se kartoittaa ihmisen paikkaa maailmankaikkeuden hierarkiassa, paikkaa, joka on todennäköisesti aika vähäinen. Se kertoo ihmiskunnan reaktiosta siihen, että maailmankaikkeudesta löytyy korkeampaa älykkyyttä. Odysseia -viittaus oli mielessämme alusta lähtien, kauan ennen kuin alaotsaketta avaruusodysseia valittiin.”
      Elokuva sai Oscar -palkinnon visuaalisista erikoistehosteistaan, joiden takana oli itse Kubrick. Kubrickin kommentti elokuvan 2001 visuaalisuudesta: ”En halua puhua elokuvasta 2001, koska se on jotakin muuta kuin verbaalinen kokemus. Vuoropuhelua ei ole puolessakaan elokuvan ajasta.” Teos tähtää alitajuiseen ja tunteisiin enemmän kuin älyyn. Vain kuuntelemalla tästä teoksesta ei saa paljoa irti. Jos katsoja ei todella käytä silmiään, hän ei voi arvostaa elokuvaa.
      Kubrick, tietenkin Clarke apunaan, yritti luoda visuaalisen kokonaiskokemuksen, jollainen ohittaa verbaalisen näykkimisen ja tunkeutuu suoraan alitajuiseen tavalla, jossa emotionaalinen ja filosofinen kokemus yhdistyvät. ”Halusin, että elokuva oli intensiivisesti omakohtainen kokemus, joka tavoittaa katsojan tiedostamisen sisimmällä tasolla aivan kuten musiikkikin”, Kubrick kertoo.
       Katsoja voi miettiä vapaasti elokuvan filosofisia ja allegorisia merkityksiä. Ihminen on irtaantunut uskonnosta ja tervehtinyt jumalten kuolemaa... Juuri elämän merkityksettömyys pakottaa ihmisen luomaan omat merkityksensä. Olipa pimeys kuinka ääretön tahansa, meidän on tuotava siihen oma valomme.

”Elokuvan kokoava ydin on kuitenkin monoliitti, symboli par excellence. Se on läsnä kaikissa ratkaisevissa kohdissa ja ilmentää maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, ikuisuutta ja muuttumattomuutta. Se johdattaa ihmistä väistämättömästi ikään kuin ennalta suunnitellulla radalla. Sitä ei ymmärrä ihmisapina, ei ihminen, eikä Tähtilapsi. Sen rinnalla kaikki näyttää triviaalilta ja yhdentekevältä. Maailmankaikkeuden arvoitus...” on kirjoittanut Jarmo Mäenpää.

Avaruusseikkailusta on ottanut moni elokuva mallia, tavalla jos toisella. Esimerkiksi vuonna 1997 valmistettu tieteiselokuva ”Sphere - Vieras tulevaisuudesta”, lainailee melko vapaasti teemoja Avaruusseikkailusta. Esimerkkinä elokuvan mystinen kultainen pallo, joka ottaa ihmisiä sisäänsä, antaen näille merkillisiä voimia. Muutenkin koko elokuva saa katsojan hyvin mukaansa, ja elokuvassa on kieltämättä hieman samankaltainen tunnelma kuin Avaruusseikkailussa.

LOPUKSI

1800 -luvulla kirjoitettiin tieteistarinoita kuuraketeista ja suurista kaupungeista, jotka vilisivät täynnä laatikoita, joissa oli neljä rengasta - siis autoja. Tämä on käynyt toteen. Ensimmäisiä autoja tuli markkinoille jo aivan 1900 -luvun alussa, ja raketit tulivat toteen 1900 -luvun puolivälissä ja hieman sen jälkeen. Hieman myöhemmin kirjoitettiin näköradioista ja näköpuhelimista. Sekin on jo toteutunut. Nykyään tietokoneet vastaavat näköpuhelinta, sillä 1990 -luvun alussa pystyttiin ottamaan yhteyttä toisiin ihmisiin verkkoyhteyden ja videokameran avulla. Lisäksi on olemassa aivan puhtaita näköpuhelimiakin. Lentokoneet ovat joskus aikanaan olleet tieteiskirjallisuuden radikaaleja ennustuksia... Ja se kaikki on käynyt toteen! Eli tänä päivänä ennustetut ihmisrobotit, kyborgit, ja yksityiset avaruustaksit ja -bussit saattavat hyvinkin käydä toteen muutaman vuosikymmenen kuluessa. Onhan NASA suunnitellut Marsin miehittämistä noin vuosina 2040-2070. Kenties vielä joskus käy toteen tieteiskirjallisuuden ehkä hurjin kuvitelma - vieraan älyn kohtaaminen ja se ainoa oikea ensimmäinen yhteys.
      Seuraavassa Arthur C. Clarken kirjoittamaa. Hän kertoo yhtäläisyyksistä elokuvan ”2001: Avaruus-seikkailu” ja todellisuuden välillä: ”...On otettava huomioon myös muuan psykologinen tekijä. 2001 kirjoitettiin aikana, jonka nyt erottaa meistä yksi ihmiskunnan historian suurimmista vedenjakajista; me siirryimme lopullisesti sen toiselle puolelle, kun Neil Armstrong laski jalkansa Kuun kamaralle. Heinäkuun 20. päivä 1969 oli sen sijaan yhä puolen vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa, kun Stanley Kubrick ja minä aloimme pohtia ”sitä paljon puhuttua todella hyvää tieteisfilmiä” (Kubrickin käyttämät sanat). Tällä hetkellä tosi ja taru ovat jo sekoittuneet erottamattomasti toisiinsa.
      Apollo-astronautit olivat ehtineet nähdä elokuvan 2001 lähtiessään Kuuta kohti. Apollo 8:n miehet, jotka jouluna 1968 ensimmäisinä ihmisinä saivat katsella Kuun pimeää puolta, kertoivat minulle tunteneensa houkutusta tiedottaa, että he olivat havainneet suuren mustan monoliitin; järki kuitenkin voitti, ikävä kyllä.
      Ja myöhemminkin luonto silloin tällöin innostui jäljittelemään taidetta melkein aavemaisella tavalla. Oudointa kaikesta oli se mitä tapahtui Apollo 13:lle vuonna 1970. Komentomoduuli, johon miehistö oli majoittunut, oli ensinnäkin ristitty Odysseukseksi. Juuri ennen happitankin räjähdystä, jonka vuoksi matka jouduttiin keskeyttämään, miehistö oli soittanut Richard Straussin Zarathustra -teeman, joka nykyisin yleensä yhdistetään filmiimme. Heti virtakatkoksen tapahduttua Jack Swigert lähetti lennonvalvontaan viestin: ”Houston, meillä on ongelma.” Hal sanoi Frank Poolelle vastaavanlaisessa tilanteessa: ”Olen pahoillani, että minun on keskeytettävä juhlat, mutta meillä on ongelma.”
      Kun Apollo 13 -lennon raportti aikanaan julkaistiin, NASAn hallinnonjohtaja Tom Paine lähetti siitä kopion minullekin, ja hän oli kirjoittanut Swigertin sanojen alle: ”Ihan niin kun sinä aina sanoit sen käyvän, Arthur.” Pohdiskellessani tätä tapahtumasarjaa minut valtaa edelleenkin kummallinen tunne - melkein kuin olisin jollain tavoin osavastuussa siitä. Lopuksi minun on vielä mainittava ”Japetuksen silmän” omituinen tapaus - luku 35 2001 -avaruus- seikkailussa. Siinä kuvailen, miten astronautti Bowman löytää tästä Saturnuksen kuusta kummallisen piirteen: ”Kirkas valkoinen soikio, noin kuusisataa kilometriä pitkä ja kolmesataa leveä... ehdottoman symmetrinen... ja niin teräväreunainen, että se näytti melkein siltä kuin se olisi maalattu pilkku kuun pintaan.” Tullessaan lähemmäksi Bowman alkoi jo uskoa, että ”kuun mustalla taustalla oleva kirkas soikio oli suuri tyhjä silmä, joka tuijotti häntä hänen lähestyessään sitä...” Myöhemmin hän huomasi soikion tarkassa keskipisteessä ”pienen mustan pilkun”, joka osoittautui monoliitiksi (tai yhdeksi sen ilmentymäksi).

No niin, kun Voyager 1 radioi ensimmäiset kuvat Japetuksesta, niissä todella näkyi laaja, selväpiirteinen valkoinen ovaali, jonka keskustassa oli musta piste. Carl Sagan lähetti minulle Jet Propulsion Laboratorysta heti jäljennöksen kuvasta ja sen mukana salaperäisen viestin: ”Sinua muistaen...” En oikein tiedä, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt siitä, että Voyager 2 jätti kysymyksen edelleen avoimeksi.”

Arthur C. Clarke Colombo, Sri Lanka, Tammikuu 1982

Tohtori Clarke on siis viettänyt lähes koko elämänsä tieteiskirjallisuuden parissa, ja loppua ei ole vielä tiedossakaan.

Lisäys (2001): Clarke kärsii post-poliosyndroomasta ja on hyvin huonossa kunnossa, eikä tuskin jaksa tuottaa suuria määriä uusia kirjoituksia.

Tutkielma © Pasi Palonen, 1998-2001