|
Agilityhän on melkein koiraurheilun aatelia, suorastaan kuninkuuslaji. Komea koira
kiitää pitkin kenttää ja omistajan lähes huomaamattomista
käsimerkeistä ja komennoista suuntaa oikealle esteelle. Maalissa kaikkensa
antaneena koira riemuitsee yhdessä omistajansa kanssa, että kylläpäs
meillä oli mukavaa. Tämä meilläkin oli tavoitteena aloittaessamme
agilityä Pirkka-göötin kanssa.
Ensikosketukseni agilityesteisiin oli kivulias. Tarkoituksena oli, että koira hyppää kehikkoon kiinnitetyn renkaan läpi. Kaipasin muutamaa lisäkättä. Yhtä - tai no välillä kahtakin - kättä tarvitsin koiran pitämiseen siellä renkaan toisella puolella, kolmas käsi tukkimaan reittiä renkaan vierestä ja neljättä heiluttelemaan nakkeja renkaan toisella puolella. Jotenkin siinä hilluessani - välillä komentamassa koiraa odottamaan toisella puolella, välillä houkuttelemassa renkaan toisella puolella - onnistuin kävelemään pääni pahki siihen kehikkoon. Sittemmin Pirkka oppi paremmin odottamaan käskyä esteen toisella puolella, samoin se oppi hyppäämään välillä renkaan läpi eikä tulemaan aina sivusta. Myös minä opin täryttämään ala-asteella puheterapeutilla oppimaani ärrää vieläkin paremmin: "rrrrrengas!" Mutta vieläkään en oppinut väistämään sitä renkaan kehikkoa, vaan olen kolauttanut pääni siihen lukuisia kertoja. Kas kun ei saa juosta liian nopeasti esteen ohi, vaan koiralle täytyy selkeästi näyttää seuraava este. Siinä on vaan se kehikko tiellä, jota täytyisi muistaa väistää… Pujottelukepit olivat ohjaajalle huomattavasti vaikeammat kuin koiralle. Minun putkiaivoni eivät millään meinanneet ymmärtää, mistä välistä kulloinkin kannattaa sitä nakkinyrkkiä koiralle näyttää. Pirkka tuli nenä tiiviisti kiinni nyrkissäni, minä sekoilin ja olin sotkeutua vielä suhteellisen lyhkäistenkin käsivarsieni kanssa keppeihin ja jouduin tökkimään Pirkkaa oikeista väleistä. Pirkka on onneksi anteeksiantavaista sorttia, hän harjoitteli uskollisesti kanssani, kunnes opin tekniikan. Tavallisten hyppyesteiden luulisi olevan helppoja, kyllähän joka koira nyt hypätä osaa. Ja joka ohjaaja osaa juosta vierellä. Niin no, niinhän sitä luulisi… Pirkka kunnon paimenena ei meinannut millään suvaita minun juoksemistani, vaan ryntäsi heti esteen jälkeen pulttuuni kiinni. "Oletkos siinä, senkin kanttura. Ei villiinnytä noin!" se luultavasti yritti sanoa. Kun olin muutaman kerran ollut nenälläni kentässä jalkojen sotkeuduttua koiraan ja hölkännyt epävirallisissa TOKOissa seuraamis-liikkeessä koira pultussa kiinni, aloitin juoksuharjoitukset. Hölkkäsin pitkin kylää koiran kanssa, kompuroin ja kirosin, nypin remmistä ja manasin, tartuin niskaan ja syydin ärräpäitä. Sitten kuntoni loppui, olin maitohapoilla ja kylkeä pisti. Isäntä sai jatkaa juoksuharjoituksia. Ilmeisesti isännän reippaampi juoksu ja isommat kintut saivat Pirkan toisiin aatoksiin: "Tämä sonni potkii lujaa, paras lyödä maihin". Putki ja pussi ovatkin sitten oma lukunsa. Näyttäväthän ne tottumattomasta koirasta omituisilta, mutta reippaasti niistä tultiin läpi, kun ohjaaja oli kontillaan toisessa päässä kimittämässä nakit kourassa. Kun Elmo-snautseri tuli samaan ryhmään alkoi kierre. Putken päähän piti nostaa koipea, kun kerran Elmokin oli sinne kus'postia jättänyt. Myös Tuukka-käppänän piti jättää kommenttinsa, ja tietysti Pirkkakin halusi sanoa viimeisen sanansa siihen viestiketjuun. Etikkapullo löytyi kentältä, mutta sen jälkeen eivät meilailijat halunneet oudolta tuoksuvaan putkeen syöksyä. Yhä vielä kuuluu satunnaisesti kentällämme kannustushuuto "putkeeeeen, menemenemene", joka vaihtuu kiljahdukseen "etkyllävarmanasiihenkuse!" Alkeiskurssi läpäistiin kuitenkin kunnilla. A-ryhmän harjoituksissa kaipasinkin jo suomi-agility-suomi -sanakirjaa, kun koulutusohjaajan sanavarastoon ilmestyivät valssaukset, pers'heitot ja muut leikkaukset. Koira kiinni kentän laidalle ja käsi ojossa kiertämään kenttää. Teoria oli pian hallussa, mutta käytäntö olikin sitten eri asia. Kumma juttu, kun se koira ei millään liikkunut kentällä niin kuin sen olin ajatellut, TOKOn sivulle-käsky oli liian tuoreessa mielessä: Pirkka hakeutui aina vasemmalle puolelleni, ja taas me kompuroimme. Esteiden tultua tutummiksi alkoi Pirkan vauhti ja innostus kuitenkin kasvaa. Vakavasti suunnittelen lenkkeilyn aloittamista (ehkä huomenna, tai ylihuomenna…), jotta pysyn koiran perässä. Tai sitten opetan koiralle numerot, jotta se osaisi itse suunnistaa oikein seuraavalle esteelle…
|