Pirkka tuli taloon

Istuin kartturina ja puristin kädet hikisinä piirrettyä ajo-ohjetta. - Tuosta käännytään! hihkaisin miehelle. - Ai minne? - No tuonne, missä tuo savupiippu näkyy! - Etkö voi opetella sanomaan oikealle tai vasempaan? mies tuhahtaa tuskastuneena. Mahassani poreilee jännitys kuin vissyvesi. Kasvattajan kanssa on kirjoiteltu sähköpostia monet kerrat, mutta nyt nähdään kasvotusten. Mitenkähän muistan kysyä kaikkea? Mitäs jos kasvattaja ei pidä meistä? Mitä, jos hän ei halua myydä meille pentua? Uskallanko kertoa, että jätin Rikun isälle ja äidille, kun muutin kotoa? Pitääkö hän minua huonona koiranomistajana. Paniikki alkaa nousta. Uskallanko edes kertoa, että Riku asuu pääasiassa ulkotarhassa? Talot näkyvät edessä ja mies pysäköi tien varteen. Puskien takana vilahtaa muutama koira. Hoputan miestä, ettei toisten tarvitse meitä odottaa. Kamerakin unohtuu autoon, vaikka huomaan sen vasta myöhemmin. Istahdamme takaisin autoon ja puhkeamme yhtä aikaa puhumaan. - Upeita koiria! hihkaisen - Hienosti käyttäytyivät, totesi mies, eivät tunkeneet syliin asti eivätkä koko aikaa riekkuneet ympärillä. Pälisemme hetken toistemme suuhun ja kehumme uroksen mahtavaa väritystä ja nartun kaunista ilmettä. Kasvattajakin jaksoi puhua puhumistaan. Tajuan, että suurin osa kysymyksistäni jäi esittämättä. Kasvattaja kertoi innostuneena rodusta ja omista koiristaan, hyvä että suunvuoron sai. Hän oli selvästi innostunut asiastaan. Naama helpottuneessa virneessä alan lukea karttaa kohti sukulaisia ja yöpaikkaa. Kevät kuluu ja työhuoneen seinälle ilmestyy vähän väliä uusia kuvia koirista. Työkaverit ehtivät jo tiedustella moneen kertaan, joko se koira on meille tullut. Katselevat kuin vähäjärkistä, kun selitän, että vasta kesällä. Nyt on neljäs raskausviikko vasta menossa. Häpeillen myönnän miehelle, että ostin jo talutushihnan. Pentujen syntymään on vielä viikkoja. Toukokuun lopulla syntyy kuusi pientä pentua, joista yksi on meidän. Kasvattaja lähettää lähes päivittäin uusia kuvia ja kertoo urosten luonteista ja eroista. Tarkoituksena oli valita pentu, kun käymme niitä katsomassa niiden ollessa kuusiviikkoisia. Kuvien ja kasvattajan kertomusten perusteella valitsemme kuitenkin jo aiemmin sen turvallisen keskimmäisen, ei sitä pomottavaa, eikä sitä rauhallisinta. Pentu ei ole enää pentu, hän saa antamamme nimen. Heinäkuun alussa näemme pitkän välimatkan vuoksi ensimmäistä kertaa pennut. Lähes purskahdan itkuun, kun nostan syliini pienen karvaisen pötkylän ja kysyn hiljaa, tahtooko hän tulla meille koiraksi. Pennut vipeltävät ympärillä ja näyttävät kaikki samanlaisilta. Hävettää kysyä vähän väliä kasvattajalta, kuka pentu nyt on kiipeämässä syliin. Mies istuu sanomalehtien keskellä ja irrottaa yhtä pentua sukastaan ja länttää samassa kätensä pissalätäkköön, eikä edes huomaa sitä. Joulukuussa samainen mies sanoi tiukan ein koiran ostamiselle. - Kyllä minä voin elää ilman koiraa. Tähänkin asti on pärjätty, mies toteaa ykskantaan. - Mutta kun sinullakin on harrastuksia. Ei minulla ole mitään! Jos olisi koira voisin harrastaa jotain! - No mihin se sitten laitetaan, kun jonnekin lähdetään? mies mutisee ja häviää sanomalehden taakse. Parin viikon taivuttelemisen, murjottamisen ja painostuksen jälkeen mies suostuu. Parin päivän päästä hän selittää puhelimessa kaverille - länsigöötanmaanpystykorva. Ei, ei mikään metsästyskoira. Paimenkoira se on. Karjoja paimensi. - No pitkä selkä sillä on ja lyhyet jalat. Ei ne mitään räksyttäjiä ole. Ei ollut emäkään. Hymyillen jatkan telkkarin katsomista. Herrasta tulee asiantuntija tuota pikaa. Viikko ennen luovutusikää saan kasvattajalta sähköpostia. Meidän pennulla ei tunnu kuin toinen kives. Jäämötikkä mahanpohjassa saa hytisemään, kun luen viestiä. Kasvattaja ja muutama muukin koiraihminen oli kokeillut, mutta ei. Veljillä tuntuu ajoittain molemmat, välillä vain yksi. Meidän pennulla ei tunnu kuin yksi. Kasvattaja tarjoaa mahdollisuutta vaihtaa toiseen pentuun. Olen melkein vihainen kasvattajalle. Miksi hänen piti kertoa siitä nyt? Olisi ollut epärehellinen ja ollut sanomatta mitään, kun pentu olisi jo marssinut kynnyksen yli ja iskenyt tassunjälkensä sydämeen, sitten olisi ollut myöhäistä harmitella. Nyt minun täytyy tehdä iso päätös. Samassa kadun epäreiluja ajatuksiani. Kotona purskahdan itkuun harmista. Vihdoin on koira tulossa taloon, näyttelykoira siitä piti tulla. Jerry oli ylikorkea ja Riku kasvoi kahden sertin jälkeen takakorkeaksi. Ja nyt sitten tämä on pallipuoli. Seitsemän viikkoa seurasin sähköpostin välityksellä juuri tämän pennun kasvua. Annoimme sille valitsemamme nimenkin. Toisen pennun ottajat eivät ole kiinnostuneita näyttelyistä, joten huolisivat pallipuolenkin pennun. Toisaalta on mahdollisuus, että kives laskeutuu myöhemmin. Sitten toisella perheellä olisi meidän pentu molempine kiveksineen. Miehestä ei paljon apua ole. - Se on sinun koirasi. Sinun pitää se päättää. - Mutta kun en minä tiedä! kivahdan ja purskahdan uudelleen itkuun. Taas romuttuu suuri haaveeni joskus omistaa koira, joka on Suomen muotovalio. Mietin asiaa koko yön ja pyörin sängyssä. Jos otamme toisen pennun, voi olla ettei se siltikään pärjää näyttelyissä, mutta olisi ainakin mahdollisuus kokeilla… Mitä jos hylkäämme nyt pallipuolen pennun ja siitä tuleekin aikuisena huippuvalio kahdella kiveksellä? Vihdoin aamuyöstä vajoan uneen ja olen rättiväsynyt aamulla, kun herätyskello soi. Seison kuuman suihkun alla silmät kiinni ja annan veden kohista naamaan. Samassa mieleen tulee kysymys: Voiko äiti jättää vammaisen lapsensa laitokselle ja sanoa, etten minä sinua haluakaan? Saman tien päätän, että yksi kives tai ei, se on meidän pentu. Mies istuu jo aamupalalla ja nyökkää tyytyväisenä päätökselleni. Myöntää, ettei tässä vaiheessa enää olisi voinut vaihtaa pentua. - Kun siitä on jo tullut meidän pentu. Mieli on heti parempi. Se on meidän pentu, emme me sitä vaihda. Istun taas kartanlukijana, tällä kertaa vain takapenkillä. Sylissäni istuu pikkuinen pentu. Ihmeen luottavaisena hän katselee etupenkkien välistä miestä, joka suunnistaa kaupungista ulos, kohti uutta kotia. Autossa on kuuma kuin saunassa, ja yritän levitellä lakanaa ikkunoitten suojaksi. Kastelen välillä pennun turkkia vedellä ja toivon, että aurinko pian laskisi. Pentu ei itke yhtään vierasta tilannetta, vaan kömpii sylistäni avoinna olevaan kuljetusboxiin. Tungen käteni boxiin, ja pentu kierähtää kerälle kämmeneni päälle. Käsi puutuu, mutta en nosta sitä pois vaan seuraan pennun nukkumista. Lattialta kuuluu pikkuruisten kynsien rapinaa, sitten kahisee sängyn viereen levitetyt sanomalehdet. Roikotan kättäni sängyn laidan yli ja pentu käy nuolaisemassa kättäni, mutta ryömii sängyn alle. Hetken päästä kurkkaan varovasti sängyn alle. Siellä hän makaa kuin sammakko, takajalat levällään. Mies kääntää kylkeään ja alkaa kuorsaamaan äänekkäästi. Pentu pomppaa pystyyn ja menee tapittamaan miehen sängyn viereen, hetken aikaa katselemme toisiamme sängyn alta. Sitten hän tepsuttelee sängyn alta, nuolaisee ohimennen nenääni ja kömpii takaisin boxiinsa käpertyen pentulaatikosta tutun pyyheliinan päälle. Valvon koko yön kuunnellen pentua. Välillä kuuluu tuhinaa, välillä kynnet rapisevat lattialle ja välillä sanomalehti kahisee. Pentu ei vingu koko yönä. Mies seisoo salkku kädessä ovella ja toivottaa hyvää koiranpentupäivää. Virnistän takaisin ja samassa kaappaan kakkapaikkaa etsivän pennun syliini ja kiiruhdan pihalle. Tunnin päästä uuden kodin ihmeet väsyttävät pienen koiranalun ja se kömpii syliini nukkumaan. Varovasti silitän pienen mahan paljasta ihoa, sivelen korvankärkiä ja kokeilen jokaista pientä varvasta. Purskahdan taas itkuun, mutta tällä kertaa onnesta. Niin Pirkka asteli taloomme ja tallasi miljoona tassunkuvaa sydämeemme. Kuva: Oili Helenius